Televisio on alkujaan yksinkertainen ja kaunis keksintö. Keskeistä siinä oli saksalaisen insinöörin Paul Nipkowin vuonna 1884 esittämä ajatus siitä, miten kuva voitiin hajottaa pisteiksi (tai juoviksi), välittää ne peräkkäisenä signaalina, jälleen synkronoida, ja koota. Tehdäänkö se pyörivillä levyillä vai elektroniputkella on sama asia. Nipkowin periaate oli käytössä koko analogisen television valtakauden.
Analogisen verkon sulkemisesta on tätä kirjoittaessa noin 10 vuotta. Joskus niin jokapäiväinen ilmiö on enää vain muistikuvien varassa.
 | |||
| Hetki, jolloin analoginen lähetys sammuu MTV3-kanavalla. |
Kuka uskoi 1990-luvulla, että televisio voisi vanheta? Analoginen televisio oli staattinen ja itsestään selvä media. Lähes kuin kirja. Mitä muutoksia kirjaan on tullut? Tietysti on olemassa kuvakirjoja, äänikirjoja ja niitä lasten kirjoja, joissa sivujen välistä pomppaa vaikka mitä. Mutta tekstipohjaiset kirjat ovat pitäneet valta-asemaa varsinaina kirjoina. Vuosisatojen kuluessa suurin muutos on tapahtunut niiden kieliasussa ja kirjasimissa, ei niinkään painotekniikassa. Samalla tavalla muutokset televisiossa koskivat vain sen kieltä ja tyyliä.
Analogista televisiota ei vertailtu resoluutioilla, eikä pakkaamatonta videokuvaa voi verrata nykyiseen, häviöllisesti pakattuun. Pullonkaulana olivat lähinnä erilaiset sähkömagneettiset lieveilmiöt vastaanottimessa. Lisäksi kuvaputken lasinen, pyöreä pinta peilasi tehokkaasti valoa ikkunoista.
Kuvassa ei kilpailtu tarkkuudella, mutta se epätarkkuus korvattiin esimerkiksi riittävällä zoomauksella jo kuvauspäässä. Kuvaaminen oli oma taiteenlajinsa ja kuvakäsikirjoitus oli oma kieli, jolla voitiin kuljettaa tarinoita. Toisaalta kuvalliset elementtit, esim. lavasteet ja maskeeraus, eivät välttämättä olleet määräävässä osassa. Lopputulos jäi usein sattuman sanelemaksi, vaikkakin hyvin autenttiseksi. Tuntannossa resursseja jäi enemmän käsikirjoitukselle ja dialogille.
 | |
| Television esi-isä? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti