Intuitiivista pohdiskelua salaliittoteorioista

Kirjoitin tämän tekstin koulutyönä ÄI4-kurssin tehtävään.

Tietokirjailija Petteri Järvinen pohdiskelee blogissaan 3.11.2019 kuulentojen salaliittoteoriaa. Hän on erityisen kiinnostunut psykologisista mekanismeista, jotka tuottavat disinformaatiota, eli väärää tietoa. Kirjoituksen teesi on, että salaliittoteoriat johtuvat näistä mielen mekanismeista. Osansa saa myös uudet mediat, eli elokuvat ja internet, jotka kirjoittajan mukaan vääristävät ihmisten ajattelua.

Järvinen kertoo keskustelleensa ennen kirjoitusta yhden kuuskeptikon kanssa, mikä on ilmeisesti ollut pontimena kirjoitukselle. Hän on aikaisemminkin kunnostautunut salaliittoteorioiden tutkimisessa, esimerkiksi 9/11-teorioissa, joista hän niin ikään kirjoittaa blogissaan. Retorinen ja vähän absurdikin aloitus, ”olivatko kuulennot huijausta” tuntuu vähän läpinäkyvältä klikkiuutiselta. Teknisen blogin lukijakunta tuskin epäilee kuulentojen aitoutta.

Järvinen ei itsekään usko kuulentojen takana olevaan salaliittoteoriaan ja hänen perustelunsa teorian paikkansapitämättömyydestä on sinänsä rationaalista ja loogista päättelyä. Yksi yleisimmistä todisteista salaliittoteorian puolesta on, että kuukävelyllä otetuissa valokuvissa ei näy tähtiä. Järvinen osoittaa tämän väitteen turhaksi toteamalla, että jokainen voi toisintaa tähtien näkymättömyyden omalla kamerallaan.

Kirjoittaja perustelee teorioiden heppoisuutta sillä, että Apollo-projektiin osallistui tuhansia ihmistä. Sellaista joukkoa ei olisi voitu estää ilmiantamasta salaliittoa. Lisäksi Apollo 13 osoittaa hänen mielestään sen, että lennot voivat myös epäonnistua. ”Miksi NASA lavasti yhden lennon päättymään melkein katastrofiin”, kysyy Järvinen. Hän kirjoittaa, että salaliittoteoreetikoilta puuttuu oma versio tapahtumista, vaihtoehtoinen kokonaiskuva. He etsivät vain virheitä.

Järvisen tapana ei ole kuitenkaan pysyä pelkästään insinöörin alalla. Hän on kiinnostunut löytämään syitä salaliittoteorioille. Hänen kirjoituksensa vilisee psykologisia väitteitä ja hän argumentoi väitteitään maalaisjärjellä, jonkinlaisen kansanviisauden muodossa. Tälläisiin aksioomeja on vaikea toisintaa tai hakea niihin vastaväitteitä. Järvinen muun muassa väittää, että ihmisellä on taipumus uskoa se, jonka hän haluaisi olevan totta, ja niitä asiantuntijoita, jotka ovat samaa mieltä hänen kanssaan.

Järvinen väittää muunmuasssa, että elokuvat ovat totuttanneet meidät epäilemään viranomaisten antamaa tietoa. ”Samaistumme elokuvien totuutta paljastaviin sankareihin.” Lisäksi Järvinen toteaa, että videokerronta vaikuttaa ihmisiin”pelottavan tehokkaasti”. Hän todistaa väitteensä linkittämällä esimerkkejä tällaisistä elokuvista. Elokuvien turmiollisuus on ikivanha olettama, jota tässäkin käytetään väitteiden tukena.

Salaliittoteorioiden kehittelyä kiihdyttää Järvisen mukaan sekin, että siinä hyödynnetään internetiä ja joukkoistamista. Kirjoituksessa internettiä kuvataan ”mainioksi kasvualustaksi eksoottisille ajatuksille” ja salaliittoteoreetikot ovat ”nojatuolietsiviä”. Spekulaatiot ruokkivat hänen mukaansa toisiaan ja tuhoavat terveen harkinnan ja maalaisjärjen. Hän ei avaa tätä prosessia sen enempää, mutta tässäkin viitataan tuttuun olettamaan. Sanotaanhan sananlaskussakin, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Kirjoituksen ainut varsinainen faktatieto on, että noin 10 prosenttia ihmisistä ei usko kuulentoihin. Toki Järvinen kertoo nähneensä yhden viittaamistaan elokuvista 5.4.1979 Tampereen Petit-teatterissa. Hän käyttää tässä lähteenä omaa kirjanpitoa. Nämä tiedot ovat lähinnä kosmeettisia; ne eivät kerro mitään salaliittoteorioiden syistä.

Olisi ihme, ellei salaliittoteorioista olisi enempää tutkittua tietoa, esimerkiksi koulutustason korrelointia salaliittoteorioiden kanssa. Kirjoitus toimii lähinnä intuitiivisena pohdiskeluna, joka on syntynyt kirjoittajan omista kokemuksista.

http://pjarvinen.blogspot.com/2019/11/olivatko-kuulennot-huijausta-kysyvat.html