Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen
kohdistuvista utopioista. Tässä osa on omistettu television reaaliaikaisuudelle.
Linnanjuhlat, uutiset, olympialaiset, vaalit, musiikkikilpailut... Reaaliaikaiset lähetykset keräävät Suomessa miljoonia katsojia. Broadcast-tekniikalla voidaan lähettää yhtä asiaa kerrallaan, ja se loistaa silloin, kun matkapuhelinverkko rasittuu yhtäaikaisista käyttäjäryntäyksistä. Vuonna 2014 uutisoitiin jalkapallon mm-kisojen tukkineen mobiiliverot, kun nettilähetyksiä katseltiin kesämökiltä.
Reaaliaikaisuus aiheuttaa myös ongelmia. "En minä silloin ehdi, koska tulee Urheiluruutu", lausui muistaakseni Tuomas Kyrö. 1990-luvulla televisio hallitsi ainakin omaa ajankäyttöäni melkoisesti. Jopa uusintana lähetetävät sarjaohjelmat oli katsottava määrättyyn aikaan, määrättynä viikonpäivänä. Monina poutaisina ja lämpiminä iltoina piti valita, istuuko ruudun ääressä vai jättääkö katsomatta. Ja monet ohjelmat jäivät katsomatta, usein lopullisesti. Näin 2010-luvulla se tuntuu turhauttavalta, mutta...
Mutta elämä on aina valintoja. Netin suoratoistopalveluissa valintaa seuraa välittömästi katsominen, mutta reaaliaikaisessa televisiossa katsomispäätös suunniteltiin usein koko illaksi etukäteen. Muistoissani on siksi monet lapsuuden illat, kun lähetystä on odotettu alkavaksi ulkona. Liikuntakiintiö monesti täytetty etukäteen erilaisissa pihaleikeissä, ja vasta ohjelman alkaessa on siirrytty sisätiloihin ruudun ääreen.
1990-luvulla ohjelmatietojen lehdistä lukeminen kehitti niidenkin lasten lukutaitoa, jotka eivät kouluun panostaneet. Ohjelmia ei tosin kovin montaa iltaan mahtunut, sillä lähetykset tulivat klo 16 ja 23 välillä kahdelta kanavalta. Itse olin erityisen tietoinen ohjelmistosta ja suunnittelin tv-aikatauluni yli viikoksi eteenpäin. Vastaavasti netti-tv:n, eli Areenan, Katsomon, ja TV-kaistan käyttäjänä olen vähän onneton: Vaikka ohjelmat voisi katsoa kun huvittaa, ne jäävät katsomatta, kunnes ne saavuttavat takarajan. En osaa katsoa ilman määrättyä aikataulua.
Koska puitteet olivat rajalliset, käytettiin ohjelmatiedoissa suurta kirjallista, poeettista luovuutta. Ohjelmatietojen piti mahtua sekä lehteen että televisioruudulle. Aikataulu suunniteltiin niin toistuvaksi ja säännölliseksi, että katsoja tiesi ohjelmat ilman ohjelmalehtistä. Kaikessa piti pelkistää.
MTV3:n ohjelmatietoja ruudulla 22.5.1993
Olen aina seurannut tv-ohjelmien kommentointia, ja olen huomannut, miten ne usein koskettavat aikatauluja: Ohjelma-ajat eivät sopineet työvuorojen kanssa yhteen, lastenohjelmat sijoitettiin liian lähelle K18-sisältöjä, tai kaksi hyvää ohjelmaa tuli samaan aikaan eri kanavalta. Vastaavasti reaaliaikaisuus tuntuu olevan se , josta nykykatsojat suomivat vanhaa televisiota. Suunnattomasti ärsyttää se, ettei mainoksia voi kelata.
Mutta reaaliaikaisuus elää vahvasti netissä. Twitchissä jaetaan suoria lähetyksiä, joita tehdään kotona.
maanantai 23. tammikuuta 2017
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
Vanha televisio, osa 1: Broadcast
Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen kohdistuvista utopioista. Ensimmäinen osa on hyvin tekniikkapainotteinen.
Broadcast, eli yleislähetys tarkoittaa signaalin lähettämistä ennalta määräämättömälle vastaanottajamäärälle. Signaali vain lähetetään -- riippumatta siitä, onko sillä nolla tai kymmenen miljoonaa vastaanottajaa. Yleisradiot hyödyntävät perinteisesti broadcast-tekniikoita.
1960-luvun loppupuolella ympäri Suomen nousi lähetinmastoja. Ne ovat edelleen maailman ja Suomen korkeampia rakennuksia, usein yli 300 metrisiä, teräsvaijerilla harustettuja mastoja (guyed mast). Jotkin niistä rakennettiin haastavissa olosuhteissa, kuten tunturin laelle rakennettu Pyhätunturin masto.
Maston yläpäässä on lähetinantenni, jossa kaapelilla johdettu vaihtovirta muuttuu radio-aalloiksi, eli sähkömagneettiseksi säteilyksi. Signaali kantaa kymmenien kilometrien säteelle. Alan harrastajat voivat kuunnella lähetyksiä jopa satojen kilometrien päästä. Maanpinnan kaarevuus on esteenä jatkuvalle signaalille, mutta ajoittain signaali heijastuu troposfäärin kautta moninverroin pidemmälle.
Sen sijaan matkapuhelinverkoissa (esim. 4G) lähettimellä ja mastolla on aina rajallinen määrä käyttäjiä. Osuvampi nimitys tälläiselle verkolle on englanninkielen cellular network, soluverkko, koska jokaisen käyttäjän signaali lähetetään tämän omalla fyysisellä alueella. Mitä enemmän alueella on käyttäjiä, sitä enemmän antenneja vaaditaan, ja sitä pienempiä solut ovat. Vaikka yksittäiset ihmiset voivat liikkua vapaasti laitetta käyttäessään, pitää verkko rakentaa kiinteästi alueen käyttäjämääriin perustuen.
Alueellisen ilmatilan lisäksi matkapuhelinverkko tarvitsee tietotekniikkaa, koska sen pitää käsittellä käyttäjien viestit. Jopa siinäkin tilanteessa, jossa käyttäjä haluaa vain vastaanottaa tietoja. Kun käyttäjä avaa nettisivun tai käynnistää suoratoistovirran, "vastaanotin" lähettää palvelupyynnön palvelimelle.
Palvelupyynnön vaatimus mutkistaa asioita pelkkään broadcast-tekniikkaan nähden. Ensinnäkin, käyttäjä jättää jälkensä palveluun. Usein palvelupyyntöön sisältyy tunnistetiedot, joten käyttäjä menettää anonymiteetin. Ylimääräiset pyynnöt toisaalta rasittavat palvelua. Palvelunestohyökkäys tehdäänkin juuri lähettämällä suuri määrä pyyntöjä. Vaikka palvelun, ainakaan julkisen yleisradiopalvelun periaatteena ei ole erotella käyttäjiä, se ei toisaalta voi olla niiden suhteen täysin neutraalikaan. Bottiverkon palveleminen kun kuluttaisi resursseja turhaan.
Broadcast on aina julkista, kun matkapuhelinverkon viestit ovat luottamuksellisia. Sekin on iso muutos television katseluun.
Broadcast, eli yleislähetys tarkoittaa signaalin lähettämistä ennalta määräämättömälle vastaanottajamäärälle. Signaali vain lähetetään -- riippumatta siitä, onko sillä nolla tai kymmenen miljoonaa vastaanottajaa. Yleisradiot hyödyntävät perinteisesti broadcast-tekniikoita.
1960-luvun loppupuolella ympäri Suomen nousi lähetinmastoja. Ne ovat edelleen maailman ja Suomen korkeampia rakennuksia, usein yli 300 metrisiä, teräsvaijerilla harustettuja mastoja (guyed mast). Jotkin niistä rakennettiin haastavissa olosuhteissa, kuten tunturin laelle rakennettu Pyhätunturin masto.
Maston yläpäässä on lähetinantenni, jossa kaapelilla johdettu vaihtovirta muuttuu radio-aalloiksi, eli sähkömagneettiseksi säteilyksi. Signaali kantaa kymmenien kilometrien säteelle. Alan harrastajat voivat kuunnella lähetyksiä jopa satojen kilometrien päästä. Maanpinnan kaarevuus on esteenä jatkuvalle signaalille, mutta ajoittain signaali heijastuu troposfäärin kautta moninverroin pidemmälle.
Netti ei ole täysin käyttäjäneutraali
Broadcast on tehokas tekniikka tähän arkkitehtuuriin, koska siinä yhdellä mastolla voi olla rajattomasti käyttäjiä. Signaali on kaikille yhteinen, ja asukastiheydellä ei siten ole merkitystä.Sen sijaan matkapuhelinverkoissa (esim. 4G) lähettimellä ja mastolla on aina rajallinen määrä käyttäjiä. Osuvampi nimitys tälläiselle verkolle on englanninkielen cellular network, soluverkko, koska jokaisen käyttäjän signaali lähetetään tämän omalla fyysisellä alueella. Mitä enemmän alueella on käyttäjiä, sitä enemmän antenneja vaaditaan, ja sitä pienempiä solut ovat. Vaikka yksittäiset ihmiset voivat liikkua vapaasti laitetta käyttäessään, pitää verkko rakentaa kiinteästi alueen käyttäjämääriin perustuen.
Alueellisen ilmatilan lisäksi matkapuhelinverkko tarvitsee tietotekniikkaa, koska sen pitää käsittellä käyttäjien viestit. Jopa siinäkin tilanteessa, jossa käyttäjä haluaa vain vastaanottaa tietoja. Kun käyttäjä avaa nettisivun tai käynnistää suoratoistovirran, "vastaanotin" lähettää palvelupyynnön palvelimelle.
Palvelupyynnön vaatimus mutkistaa asioita pelkkään broadcast-tekniikkaan nähden. Ensinnäkin, käyttäjä jättää jälkensä palveluun. Usein palvelupyyntöön sisältyy tunnistetiedot, joten käyttäjä menettää anonymiteetin. Ylimääräiset pyynnöt toisaalta rasittavat palvelua. Palvelunestohyökkäys tehdäänkin juuri lähettämällä suuri määrä pyyntöjä. Vaikka palvelun, ainakaan julkisen yleisradiopalvelun periaatteena ei ole erotella käyttäjiä, se ei toisaalta voi olla niiden suhteen täysin neutraalikaan. Bottiverkon palveleminen kun kuluttaisi resursseja turhaan.
Broadcast on aina julkista, kun matkapuhelinverkon viestit ovat luottamuksellisia. Sekin on iso muutos television katseluun.
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
MM-jääkiekon turnausformaatin mallinnusta
MM-kisojen pistelaskusysteemi antaa aina aivoilleni virikkeitä. Systeemi tuntuu omituiselta, mutta voin tietokoneohjelmalla osoittaa, että se toimii.
Kummankin lohkon kaikki kahdeksan joukkuetta pelaavat toisiaan vastaan. Ottelut pelataan ratkaisuun asti. Jos ratkaisu tapahtuu varsinaisella peliajalla, pisteet jaetaan voittajan eduksi 3-0. Jatkoerässä tai rankkarikisassa (viralliselta nimeltä voittomaalikilpailussa) ratkaistussa ottelussa pisteet jaetaan tasaisemmin, 2-1.
Kumpikin lohko järjestestetään sen joukkueiden saamien pisteiden mukaisesti. Lohkon ykkönen on se, joka saa eniten pisteitä. Neljän vähiten pisteitä saaneen joukkueen pelit päättyvät. Niiden sijoitus turnauksessa selviää ensisijaisesti lohkosijoituksen mukaan. Jos ne ovat tasan, ratkaisee ensin pisteet, ja sen jälkeen muut tekijät.
Turnaus päättyy pudotuspeliin. Puolivälierässä lohkon A joukkueet pelaavan B-lohkon joukkueita vastaan käänteisessä järjestyksessä. A1 pelaa B4 vastaan, A2 pelaa B3 vastaan, jne. Välierissä ovat vastakkain 1A/4B – 2B/3A ja 1B/4A – 2A/3B. Voittajat jatkavat finaaliin ja hävinneet pronssiotteluun.
Joukkue on yhtäkuin sen vahvuustasoa kuvaava kokonaisluku. Perättäiset kokonaisluvut 0, 1, 2, ... luodaan komennolla.
Voittaja saa ohjelmassani aina 3 pistettä. Jatkoaikaa tai rankkarikisaa ei ole mallinnettu.
Jatkopeleissä olen käyttänyt hyväksi järjestettyjä taulukoita: Sekä alkusarja-funktio että ottelufunktio palauttaa tulokset taulukkona, jonka solun järjestysnumero vastaa sijoitusta. Siten on helppoa osoittaa jatkopeliin valittua joukkuetta:
Ohjelman suorituksen perusteella neljä parasta joukkuetta menee aina täysin oikein, mikäli oletetaan, että parempi joukkue voittaa aina. Kisoissa pelataan 64 ottelua, ohjelmassani tehdään yhtä monta vertailua, ja tämä riittää neljän parhaan joukkueen löytämiseen. Koska millään joukkueella ei ole samaa taitotasoa, tasapelejä ei ilmene.
Pienet vaihtelut joukkueiden taitotasossa ovat todennäköisempiä kuin suuret, eikä ole odotettua, että kaikki asiat menisivät joukkueessa pieleen. Oletan, että joukkueiden tasovaihtelu noudattaa normaalijakaumaa eli gaussinkäyrää. (Juhani Tamminen on kylläkin puhunut jääkiekon momenttum-ilmiöstä, mutta en tässä ota siihen kantaa.) Pythonissa on satunnaislukugeneraattori, joka laskee gaussin jakaumalla. Tulos ottelusta saadaan yksinkertaisesti laskemalla taitotason erotus, ja lisäämällä siihen satunnaisuutta gauss-funktiolla.
Tulokset olisivat vähän parempia, jos noteerattaisiin jatkoaika alkusarjan pistetuloksista. Näin ottelun tulokset saadaan tarkemmin, ja joukkueiden järjestys sarjan jälkeen määräytyy todenmukaisemmin. Kokeilin alustavasti, ja parhaimmillaan saavutetaan 5% tarkempia tuloksia.
Alkulohkojen järjestäminen aikaisempien tulosten perusteella auttaa, mutta pääasiassa vain sijoituksilla 5-16.
Vielä kuriositeettina QuickSort-funktion käyttö turnauksessa. Kuvassa virallinen pistejärjestelmä sinisellä ja QuickSort punaisella.
Pistelasku kausilla 2015 ja 2016
Turnaus alkaa alkusarjalla, joka kestää valtaosan turnauksesta. Joukkueet ovat valmiiksi jaettu kahteen erilliseen lohkoon A ja B. Lohkot on muodostettu aiempiin kisoihin perustuvan ranking-sijoituksen perusteella niin, että ne olisivat mahdollisimmat tasavahvoja.Kummankin lohkon kaikki kahdeksan joukkuetta pelaavat toisiaan vastaan. Ottelut pelataan ratkaisuun asti. Jos ratkaisu tapahtuu varsinaisella peliajalla, pisteet jaetaan voittajan eduksi 3-0. Jatkoerässä tai rankkarikisassa (viralliselta nimeltä voittomaalikilpailussa) ratkaistussa ottelussa pisteet jaetaan tasaisemmin, 2-1.
Kumpikin lohko järjestestetään sen joukkueiden saamien pisteiden mukaisesti. Lohkon ykkönen on se, joka saa eniten pisteitä. Neljän vähiten pisteitä saaneen joukkueen pelit päättyvät. Niiden sijoitus turnauksessa selviää ensisijaisesti lohkosijoituksen mukaan. Jos ne ovat tasan, ratkaisee ensin pisteet, ja sen jälkeen muut tekijät.
Turnaus päättyy pudotuspeliin. Puolivälierässä lohkon A joukkueet pelaavan B-lohkon joukkueita vastaan käänteisessä järjestyksessä. A1 pelaa B4 vastaan, A2 pelaa B3 vastaan, jne. Välierissä ovat vastakkain 1A/4B – 2B/3A ja 1B/4A – 2A/3B. Voittajat jatkavat finaaliin ja hävinneet pronssiotteluun.
Tietokoneohjelmaa rakentamaan
Tietokoneohjelmaa tehdässä asioita kannattaa alussa yksinkertaistaa.Joukkue on yhtäkuin sen vahvuustasoa kuvaava kokonaisluku. Perättäiset kokonaisluvut 0, 1, 2, ... luodaan komennolla.
Alkulohkojen lohkojako määräytyy edellisten kisojen perusteella. Kokeilin kuitenkin muodostaa lohkot sattumanvarasesti sekoittaen listan, ja jakamalla se kahteen lohkoon.joukkueet = range(16)
Sitten mallinnetaan alkusarja, jossa kaikki pelaa toisiaan vastaan. Koodin voisi rakentaa hätäisesti kahdesta silmukasta, mutta pythonissa on tätä varten ns. syntaktista sokeria. Tässäkin on yksinkertaistettu. Todellisuudessa pitäisi ottaa huomioon vielä otteluiden jakautuminen tasaisesti, sekä ajallisesti, että koti- ja vieraslogiikan suhteen.random.shuffle(joukkueet) lohkoA = joukkueet[0:8] lohkoB = joukkueet[8:18]
for (id1, jo1), (id2, jo2) in itertools.combinations(enumerate(lohko), 2):
Voittaja saa ohjelmassani aina 3 pistettä. Jatkoaikaa tai rankkarikisaa ei ole mallinnettu.
Jatkopeleissä olen käyttänyt hyväksi järjestettyjä taulukoita: Sekä alkusarja-funktio että ottelufunktio palauttaa tulokset taulukkona, jonka solun järjestysnumero vastaa sijoitusta. Siten on helppoa osoittaa jatkopeliin valittua joukkuetta:
Lopuksi testataan vielä, onko tuloslista todenmukainen.finaali = pelaa_ottelu_sort(valiera1[0], valiera2[0]) pronssiottelu = pelaa_ottelu_sort(valiera1[1], valiera2[1])
Ohjelman suorituksen perusteella neljä parasta joukkuetta menee aina täysin oikein, mikäli oletetaan, että parempi joukkue voittaa aina. Kisoissa pelataan 64 ottelua, ohjelmassani tehdään yhtä monta vertailua, ja tämä riittää neljän parhaan joukkueen löytämiseen. Koska millään joukkueella ei ole samaa taitotasoa, tasapelejä ei ilmene.
[15, 14, 13, 12]
Kiekko pomppii aina
Ongelmat alkavat, kun otetaan huomioon otteluiden tulosten sattumanvaraisuus. Turnausformaatin olisi siedettävä yksittäinen ottelukohtainen vaihtelu. Se ei saisi johtaa merkittävästi väärään lopputulokseen, ja joukkuetta tulisi arvioida pelattujen otteluiden keskiarvon mukaan.Pienet vaihtelut joukkueiden taitotasossa ovat todennäköisempiä kuin suuret, eikä ole odotettua, että kaikki asiat menisivät joukkueessa pieleen. Oletan, että joukkueiden tasovaihtelu noudattaa normaalijakaumaa eli gaussinkäyrää. (Juhani Tamminen on kylläkin puhunut jääkiekon momenttum-ilmiöstä, mutta en tässä ota siihen kantaa.) Pythonissa on satunnaislukugeneraattori, joka laskee gaussin jakaumalla. Tulos ottelusta saadaan yksinkertaisesti laskemalla taitotason erotus, ja lisäämällä siihen satunnaisuutta gauss-funktiolla.
Varianssi vaikuttaa pistelaskun onnistumiseen melkoisesti.tulos = joukkue1 - joukkue2 + random.gauss(0, varianssi)
Jatkopohdiskelua
Tulokset olisivat vähän parempia, jos noteerattaisiin jatkoaika alkusarjan pistetuloksista. Näin ottelun tulokset saadaan tarkemmin, ja joukkueiden järjestys sarjan jälkeen määräytyy todenmukaisemmin. Kokeilin alustavasti, ja parhaimmillaan saavutetaan 5% tarkempia tuloksia.
Alkulohkojen järjestäminen aikaisempien tulosten perusteella auttaa, mutta pääasiassa vain sijoituksilla 5-16.
Vielä kuriositeettina QuickSort-funktion käyttö turnauksessa. Kuvassa virallinen pistejärjestelmä sinisellä ja QuickSort punaisella.
Lähdekoodi
# -*- coding: utf-8 -*-
import random, itertools
#Suorittaa yksittäisen ottelun
#Palauttaa tuplen, jossa (voittaja, häviäjä)
def pelaa_ottelu_sorted(joukkue1, joukkue2):
if(random.gauss(joukkue1 - joukkue2, 0.5) < 0):
return (joukkue2, joukkue1)
else:
return (joukkue1, joukkue2)
#Suorittaa lohkolle alkusarjan pelit
#Palauttaa tuplen, jossa lohkon joukkueet järjestettynä pisteiden mukaisesti
def pelaa_alkusarja_sorted(lohko):
pistetaulu = [0]*8
for (id1, jo1), (id2, jo2) in itertools.combinations(enumerate(lohko), 2):
if pelaa_ottelu_sorted(jo1, jo2)[0] == jo2:
pistetaulu[id2]+=3
else:
pistetaulu[id1]+=3
#Järjestetään pisteiden perusteella
return [x for (y, x) in sorted(zip(pistetaulu, lohko), reverse=True)]
#Toteuttaa turnauksen
#palauttaa neljä parasta joukkuetta, järjestettynä sijoituksen mukaan voittajasta aloittaen
def turnaus_sorted(joukkueet):
lohkoA = pelaa_alkusarja_sorted(joukkueet[0:8])
lohkoB = pelaa_alkusarja_sorted(joukkueet[8:18])
puolivaliera1 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoA[0], lohkoB[3])
puolivaliera2 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoA[2], lohkoB[1])
puolivaliera3 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoB[0], lohkoA[3])
puolivaliera4 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoB[2], lohkoA[1])
valiera1 = pelaa_ottelu_sorted(puolivaliera1[0], puolivaliera2[0])
valiera2 = pelaa_ottelu_sorted(puolivaliera3[0], puolivaliera4[0])
finaali = pelaa_ottelu_sorted(valiera1[0], valiera2[0])
pronssiottelu = pelaa_ottelu_sorted(valiera1[1], valiera2[1])
#jarjestetaan lopullinen ranking
tuloslista = finaali + pronssiottelu
return tuloslista
joukkueet = range(16)
random.shuffle(joukkueet)
print "Kaikki joukkeet:", joukkueet
print "Neljä parasta: ", turnaus_sorted(joukkueet)
torstai 21. tammikuuta 2016
AAPUUVA! Kuvanpakkaus vie tikkaukset Jamesin taskuista
Vihdoinkin aihe, joka sopii blogin nimeen. Pureudumme tällä kertaa hyvänlaatuisen kuvan harhaan.
Tänäpäivänä videokuvaan kohdistuu tiettyjä voimakkaita vaatimuksia. Sen pitää sävähdyttää hienoilla efekteillä, mutta samanaikaisesti sen on mahduttava pieneen tilaan. Tämä johtaa aika erikoiseen lopputulokseen.
En nyt halua mennä teknisiin yksityiskohtiin (paitsi ehkä parissa viimeisessä kappaleessa), vaan haluan tarkastella tilannetta sellaisena kuin se on käytännössä esittäytyy. Aihe on niin monimutkainen, että kaikenkattavaa selostusta ei voi yhdessä postauksessa antaa. Seuraavassa kuitenkin jonkinlaisia esimerkkejä kuvan pakkaamisesta aiheutuvista ongelmista.
DVD-versiossa on selvästi kohinaa, joka on hävinnyt Youtuben versiosta. Youtube-kuva vaikuttaa ensinäkemältä jopa laadukkaammalta, ellei joukko yksityiskohtia olisi kadonnut. Tässä tapauksessa taskun kaksoistikkaus on pudonnut pois.
Tämä on tyypillinen esimerkki tiukasta MPEG-4-pakkauksesta, joka on yleistä Youtubessa. Minulle heräsi myös epäilys siitä, että televisiossa lähetetty versio olisi kokenut lievän MPEG-4-käsittelyn. Se on voinut tapahtua varastoidessa ohjelmaa, tai sitten lähettäessä se Digitalle lopullista MPEG-2 jakelua varten.
Tämän Kummeli-elokuvan pakkaamisessa retrotapetin rosoisuus on jäänyt pois. Tapetti on osa lavastetta, ja pelkkä tasainen seinä antaa studiomaisen vaikutelman. Ilman vertailukuvaa muutosta ei huomaa, ja kuva näyttää yhtä laadukkaalta.
Tässä HD-tasoiseksi merkitty tallenne Yle Areenassa näyttää selvästi sumeammalta kuin TV:ssä esitetty.
TVkaistan kuvanlaatun oli yllättävän hyvä, kun käytti korkeinta mahdollista bittivirtaa (nimellisesti 2000 kbs). Tässä terävöitetyssä kuvassa näkyy, kuinka videonpakkaus on suodattanut kohinat pois. Pitää silti muistaa, että kohinassakin on kuvainformaatiota, ja suodatuksella menetetään osa siitä.
Hiihtokisojen mainokset näkyvät HD-lähetyksessä selvästi paremmin, vaikka lähetysvirta on 25% alhaisempi. Toisaalta maisemasta ei voi yksiselitteisesti sanoa samaa. Kuusen yksittäiset oksat erottautuvat kyllä paremmin, mutta kokonaisuus on minusta hyvin erilainen. Oletan, että nettisteamista puuttuu jotain, mutta en osaa nimetä sitä vielä.
H.264-koodauksen purkaminen on tietysti myös raskaampaa tietokoneelle. Seuraavat mittaukset on molemmat tehty VLC-ohjelmalla äsken mainitun hiihtokilpailun aikana:
Yleinen uskomus on se, että koodekit kehittyvät huimaa vauhtia, ja yhä laadukkaampaa videota voidaan pakata yhä pienempään tilaan. MPEG-2 nähdään vanhentuneena teknologiana, ja suuria odotuksia asetetaan MPEG-4-koodekeille. Viimeksi mainittuja ovat H.263 (käytetty erityisesti vertaisverkoissa xvid-kääreessä), H.264 (käytetty laajasti blu-rayssa, HD-televisiossa ja nettistriimauksessa), ja vasta tulossa oleva H.265 (suunniteltu käytettäväksi 4k-televisioissa).
Muokattu 24.1.2016. Lisätty Jumalanpalvelus-kuvat ja taulukko.
Tänäpäivänä videokuvaan kohdistuu tiettyjä voimakkaita vaatimuksia. Sen pitää sävähdyttää hienoilla efekteillä, mutta samanaikaisesti sen on mahduttava pieneen tilaan. Tämä johtaa aika erikoiseen lopputulokseen.
En nyt halua mennä teknisiin yksityiskohtiin (paitsi ehkä parissa viimeisessä kappaleessa), vaan haluan tarkastella tilannetta sellaisena kuin se on käytännössä esittäytyy. Aihe on niin monimutkainen, että kaikenkattavaa selostusta ei voi yhdessä postauksessa antaa. Seuraavassa kuitenkin jonkinlaisia esimerkkejä kuvan pakkaamisesta aiheutuvista ongelmista.
![]() | |||
| DVD vuodelta 2005, julkaissut EMI ja SubTV |
![]() |
| Tavallinen digi-TV, n. 4000 kbs, MTV3 29.12.2015 |
![]() |
| Youtube, 720p, 1600 kbs, "julkaistu 24.2.2013" |
![]() |
| DVD vuodelta 2005, julkaissut EMI ja SubTV |
![]() |
| Tavallinen digi-tv, MTV3 29.12.2015 |
![]() |
| Youtube, 720p, "julkaistu 24.2.2013" |
DVD-versiossa on selvästi kohinaa, joka on hävinnyt Youtuben versiosta. Youtube-kuva vaikuttaa ensinäkemältä jopa laadukkaammalta, ellei joukko yksityiskohtia olisi kadonnut. Tässä tapauksessa taskun kaksoistikkaus on pudonnut pois.
Tämä on tyypillinen esimerkki tiukasta MPEG-4-pakkauksesta, joka on yleistä Youtubessa. Minulle heräsi myös epäilys siitä, että televisiossa lähetetty versio olisi kokenut lievän MPEG-4-käsittelyn. Se on voinut tapahtua varastoidessa ohjelmaa, tai sitten lähettäessä se Digitalle lopullista MPEG-2 jakelua varten.
![]() |
| DVB-T-nauhoite TV2, 2015. |
![]() |
| Sama TV-nauhoite pakattuna XviD-muotoon |
![]() |
| Vertaisverkossa kiertävä Xvid-versio. |
![]() |
| TV1,dvb-t-lähetys |
![]() |
| Areenan tallenne, "HD" |
Tässä HD-tasoiseksi merkitty tallenne Yle Areenassa näyttää selvästi sumeammalta kuin TV:ssä esitetty.
![]() |
| Vasemmalla DVD ja oikealla MP4-tiedosto TV-kaistasta (n. 1500 kbs) |
![]() |
| TV2, tavallinen digi-tv |
![]() |
| TV2, HD 1280x720, nettisteam (H.264) |
H.264-koodauksen purkaminen on tietysti myös raskaampaa tietokoneelle. Seuraavat mittaukset on molemmat tehty VLC-ohjelmalla äsken mainitun hiihtokilpailun aikana:
| enkoodaus | prosessorikäyttö | prosessorin lämpötila |
| MPEG-2 | 10-12% | +30 |
| MPEG-4 H.264 | 22-26% | +33 |
Yleinen uskomus on se, että koodekit kehittyvät huimaa vauhtia, ja yhä laadukkaampaa videota voidaan pakata yhä pienempään tilaan. MPEG-2 nähdään vanhentuneena teknologiana, ja suuria odotuksia asetetaan MPEG-4-koodekeille. Viimeksi mainittuja ovat H.263 (käytetty erityisesti vertaisverkoissa xvid-kääreessä), H.264 (käytetty laajasti blu-rayssa, HD-televisiossa ja nettistriimauksessa), ja vasta tulossa oleva H.265 (suunniteltu käytettäväksi 4k-televisioissa).
Muokattu 24.1.2016. Lisätty Jumalanpalvelus-kuvat ja taulukko.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Ensimmäinen vuoteni Linux-käyttäjänä
Kokenut Windows-työpöytäkäyttäjä kokeili hieman Linux-jakeluita, ja jäi pian koukkuun. Tässä kokemuksia ensimmäiseltä vuodeltani Linuxin kanssa.
Linux osoittautui erittäin helppokäyttöiseksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi – toki se ei ole näitä molempia aina yhtä aikaa. Ennen asentamista on päätettävä, millaista jakelua käyttää, ja millaisen työpöytäympäristön siihen asentaa. Jaankin tämän kirjoituksen kolmeen osaan, kukin perehtyy eri jakeluun, kolmella eri työpöytäympäristöllä – ja eri vaikeustasolla.
Riippumatta jakeluista, Linuxin ydin sisältää aina samat perusasiat. Itse ytimeen kannattaa ehdottomasti perehtyä esim. kirjojen avulla. Sen lisäksi kaikessa on sama filosofia, tärkeimpänä avoin lähdekoodi.
Linux-jakelun asennus aloitetaan yleensä lataamalla jakelun nettisivuilta (tässä tapauksessa http://www.ubuntu.com/download/desktop) tiedosto, tarkalleen ottaen levykuva, ja purkamalla se sopivalla ohjelmalla tyhjälle USB-tikulle tai DVD-levylle.
Kun levykuva on tallennettu, tietokone käynnistetään uudelleen median ollessa ollessa koneessa. Yleensä kone käynnistyy sen sisäiseltä kiintolevyltä, joten käynnistysmedia on valittava käynnistysvalikossa. Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, kone käynnistyy yleensä suoraan uuteen käyttöjärjestelmään, ja käyttäjä pystyykin näin kokeilemaan Linuxia asentamatta sitä sisäiselle kiintolevylle. Käyttö ulkoiselta medialta on tosin hidasta ja muutenkin rajoittuneempaa. Asentaminen on isompi päätös, etenkin jos sen tekee vanhan kiintolevyn päälle. Itse en onnistunut asentamaan Linuxia Windowsin rinnalle, vaan minun oli pakko poistaa kaikki aiemmat tiedot levyltä. (Syynä oli mitä ilmeisemmin se, ettei Linux hallitse Windowsin NTFS-tiedostojärjestelmää.)
Itse järjestelmän asentamisen jälkeen asennetaan (tai oikeammin valitaan) sovellusohjelmat. Tämä on uskomattoman helppoa, koska Linuxissa se tehdään ensisijaisesti paketinhallinnalla. Ubuntulla, kuten muillakin jakeluilla on omat pakettivarastot ja graafiset ohjelmat niiden käyttöön. Kun rasti on ruudussa, ohjelma on asennettuna; kun rastin ottaa pois, ohjelma poistuu käytöstä ja koneelta. Vielä, jos käyttis on asennettu SSD-levylle, asentaminen on myös äärimmäisen nopeaa. Uudelleenkäynnistämistä ei juuri koskaan tarvita. Paketinhallinta ilmoittaa myös koko ohjelmiston päivityksistä, ja päivittäminen on todella vaivatonta – päinvastoin kuin Windowsissa.
Perusohjelmat voidaan asentaa mihin melkein mihin järjestelmään tahansa. Selaimet, toimisto-ohjelmat, kuvankäsittelyn ja tietenkin VLC:n. Pakettivarastossa ei ikävä kyllä ole ohjelmia kaikkiin tarkoituksiin. Myöskin ikkunointiympäristö määrittää, mitä ohjelmia kannattaa asentaa.
Työpöytäkäyttöön tarkoitetussa jakeluissa on mukana yleensä ns. työpöytäympäristö, joka toteuttaa graafisen käyttöliiittymän, eli ikkunat, painikkeet, kuvakkeet, ym. Itse Linux sisältää vain tekstipohjaisen käyttöliittymän. Ubuntun oma työpöytäympäristö on Unity, joka on kehitetty edelleen Gnomesta, ja muistuttaa Windows 7:ää. Tehtäväpalkki koostuu kuvakkeista vailla tekstiä, ja ikkunan hallinnasta löytyy Windowsin Aero Snapia vastaava toiminnallisuus, jolla mm. voi jakaa näytön vetämällä ikkunat vasempaan ja oikeaan reunaan. Yksinkertaisuutensa vuoksi ikkunointi on ihanteellinen aloittelijalle, mutta itse kaipasin tehtäväpalkkiin asiakirjojen ja ohjelmien nimiä. Työpöytä tuntui hyvin ahtaalta. Tehokäyttäjän kannalta ominaisuuksia on pelkistetty ihan liikaa.
Yleensä työpöytäympäristön voi valita, mutta jakeluilla on omat suosituksensa. Linux Mint tukee ensisijaisesti Cinnamonia ja Matea, jotka ovat Unityn tavoin Gnome-johdannaisia. Tulin valinneeksi itselleni Maten, joka muistuttaa epäilyttävän tarkasti Windowsin klassista ikkunointia. Se on myös kevyt ja yksinkertainen. Yksinkertaisuus on kaunista, ja jakelun sivuilla ensimmäinen lause kertoo 'eleganttisuudesta'. Mutta yksinkertaisuudella on kääntöpuolensa – puhtaan valkoisia ikkunoita on hankala hahmottaa. "Aero Snappikaan" ei toiminut yhtä hyvin. Kuvaava yksityiskohta on se, että prosessorin lämpötila laski ennätysalhaisiin lukemiin, +11 celsius-asteeseen. No, ikkuna oli auki ja ulkona pakkasta.
Ehkä yksinkertainen järjestelmä houkutti hoitamaan asiat yksinkertaisemmin, tai ehkä Windowsin klassinen käyttötapa muistui mieleeni. Opin nimittäin käyttämään Linuxin-komentotulkkia, Bashia. Se on usein niin paljon tehokkaampaa kuin mikään graafinen käyttöliittymä.
Linux Mintissä komentorivi on yhdistetty muuhun käyttöliittymään, kuten tiedostonhallintaan ja tehtäväpalkkiin. Kynnys tekstikomentojen käyttämiseen on pienempi kuin Windowsissa tai Ubuntussa. Gnome-johdannaisuuksien vuoksi komentoja annetaan Terminal-ohjelmalla. Sen värit ja fontit olivat Mintissä ehkä parhaat, joita komentoriviohjelmissa on nähty.
OpenSUSE toimii myös monella eri työpöytäympäristöllä, mutta se kallistuu vähän KDE:n puolelle. (Ilmankos, sillä molemmat ovat saksalaislähtöisiä.) Kun Ubuntun ja Mintin työpöytäympäristöt olivat Gnome-johdannaisia, KDE on aivan oma sukunsa. Sen versio 4.0 on varsin nykyaikainen, ja ominaisuusrikas ikkunointiympäristö. Ikkunoissa on läpinäkyvyysefektiä ja varjostusta. Taskbar toimii ylivoimaisesti paremmin. Aerosnap on monipuolisempi kuin Windows 7:ssa.
Gnomea tukevat sovellukset on nimetty g-alkuisesti, kun taas KDE-sovellukset ujuttavat nimeen k-kirjaimen. Hyviä KDE-yhteensopivia sovellusohjelmia tuntuu riittävän OpenSUSE:n pakettivarastossa. Akregator on kevyt ja toimiva syötteenlukija, Kaffeinella voi katsoa ja nauhoittaa tv-ohjelmia, ja Konsole on monipuolinen KDE:n vastine Terminaalille.
Susekaan ei tarjoa kaikkea. PC-maailmassa vallitsee edelleen suljettu kulttuuri, ja moni ohjelma on saatavissa Linuxille vain binäärinä. Vaikka ohjelmille olisi tehty avoimet korvikkeet, ne eivät ole täysin yhteensopivia. Esim. Oraclen Java on asennettava binäärinä, jos javasta haluaa kaiken irti. Pelit eivät tunnetusti ole Linuxin vahviin alue. Monet pelit toimivat kuitenkin virtuaalisesti. Esim. emulaattoreilla voi pelata 15-20 vuotta vanhoja pelejä täysin ongelmitta.
Linux osoittautui erittäin helppokäyttöiseksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi – toki se ei ole näitä molempia aina yhtä aikaa. Ennen asentamista on päätettävä, millaista jakelua käyttää, ja millaisen työpöytäympäristön siihen asentaa. Jaankin tämän kirjoituksen kolmeen osaan, kukin perehtyy eri jakeluun, kolmella eri työpöytäympäristöllä – ja eri vaikeustasolla.
Riippumatta jakeluista, Linuxin ydin sisältää aina samat perusasiat. Itse ytimeen kannattaa ehdottomasti perehtyä esim. kirjojen avulla. Sen lisäksi kaikessa on sama filosofia, tärkeimpänä avoin lähdekoodi.
Ubuntu – aloittelijalle
Ubuntu on ehkä helppokäyttöisin Linux-jakelu. Asensinkin sen äidin koneeseen.Linux-jakelun asennus aloitetaan yleensä lataamalla jakelun nettisivuilta (tässä tapauksessa http://www.ubuntu.com/download/desktop) tiedosto, tarkalleen ottaen levykuva, ja purkamalla se sopivalla ohjelmalla tyhjälle USB-tikulle tai DVD-levylle.
Kun levykuva on tallennettu, tietokone käynnistetään uudelleen median ollessa ollessa koneessa. Yleensä kone käynnistyy sen sisäiseltä kiintolevyltä, joten käynnistysmedia on valittava käynnistysvalikossa. Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, kone käynnistyy yleensä suoraan uuteen käyttöjärjestelmään, ja käyttäjä pystyykin näin kokeilemaan Linuxia asentamatta sitä sisäiselle kiintolevylle. Käyttö ulkoiselta medialta on tosin hidasta ja muutenkin rajoittuneempaa. Asentaminen on isompi päätös, etenkin jos sen tekee vanhan kiintolevyn päälle. Itse en onnistunut asentamaan Linuxia Windowsin rinnalle, vaan minun oli pakko poistaa kaikki aiemmat tiedot levyltä. (Syynä oli mitä ilmeisemmin se, ettei Linux hallitse Windowsin NTFS-tiedostojärjestelmää.)
Itse järjestelmän asentamisen jälkeen asennetaan (tai oikeammin valitaan) sovellusohjelmat. Tämä on uskomattoman helppoa, koska Linuxissa se tehdään ensisijaisesti paketinhallinnalla. Ubuntulla, kuten muillakin jakeluilla on omat pakettivarastot ja graafiset ohjelmat niiden käyttöön. Kun rasti on ruudussa, ohjelma on asennettuna; kun rastin ottaa pois, ohjelma poistuu käytöstä ja koneelta. Vielä, jos käyttis on asennettu SSD-levylle, asentaminen on myös äärimmäisen nopeaa. Uudelleenkäynnistämistä ei juuri koskaan tarvita. Paketinhallinta ilmoittaa myös koko ohjelmiston päivityksistä, ja päivittäminen on todella vaivatonta – päinvastoin kuin Windowsissa.
Perusohjelmat voidaan asentaa mihin melkein mihin järjestelmään tahansa. Selaimet, toimisto-ohjelmat, kuvankäsittelyn ja tietenkin VLC:n. Pakettivarastossa ei ikävä kyllä ole ohjelmia kaikkiin tarkoituksiin. Myöskin ikkunointiympäristö määrittää, mitä ohjelmia kannattaa asentaa.
Työpöytäkäyttöön tarkoitetussa jakeluissa on mukana yleensä ns. työpöytäympäristö, joka toteuttaa graafisen käyttöliiittymän, eli ikkunat, painikkeet, kuvakkeet, ym. Itse Linux sisältää vain tekstipohjaisen käyttöliittymän. Ubuntun oma työpöytäympäristö on Unity, joka on kehitetty edelleen Gnomesta, ja muistuttaa Windows 7:ää. Tehtäväpalkki koostuu kuvakkeista vailla tekstiä, ja ikkunan hallinnasta löytyy Windowsin Aero Snapia vastaava toiminnallisuus, jolla mm. voi jakaa näytön vetämällä ikkunat vasempaan ja oikeaan reunaan. Yksinkertaisuutensa vuoksi ikkunointi on ihanteellinen aloittelijalle, mutta itse kaipasin tehtäväpalkkiin asiakirjojen ja ohjelmien nimiä. Työpöytä tuntui hyvin ahtaalta. Tehokäyttäjän kannalta ominaisuuksia on pelkistetty ihan liikaa.
Linux Mint – peruskäyttäjälle
Ubuntun toimivuus houkutti asentamaan Linuxin omaanikin koneeseen. Suosiotaan nopeasti kasvattava Linux Mint -jakelu kuulosti mielenkiintoisemmalta. Se perustuu Ubuntuun, ja sitä suositellaan myös aloittelijalle. Tällä kertaa asensin käyttöjärjestelmän toiselle sisäiselle kiintolevylle, ja näin pystyin palauttamaan aikaisemman käyttöjärjestelmän kiintolevyä vaihtamalla. Mutta Windowsille ei löytynytkään enää tarvetta.Yleensä työpöytäympäristön voi valita, mutta jakeluilla on omat suosituksensa. Linux Mint tukee ensisijaisesti Cinnamonia ja Matea, jotka ovat Unityn tavoin Gnome-johdannaisia. Tulin valinneeksi itselleni Maten, joka muistuttaa epäilyttävän tarkasti Windowsin klassista ikkunointia. Se on myös kevyt ja yksinkertainen. Yksinkertaisuus on kaunista, ja jakelun sivuilla ensimmäinen lause kertoo 'eleganttisuudesta'. Mutta yksinkertaisuudella on kääntöpuolensa – puhtaan valkoisia ikkunoita on hankala hahmottaa. "Aero Snappikaan" ei toiminut yhtä hyvin. Kuvaava yksityiskohta on se, että prosessorin lämpötila laski ennätysalhaisiin lukemiin, +11 celsius-asteeseen. No, ikkuna oli auki ja ulkona pakkasta.
Ehkä yksinkertainen järjestelmä houkutti hoitamaan asiat yksinkertaisemmin, tai ehkä Windowsin klassinen käyttötapa muistui mieleeni. Opin nimittäin käyttämään Linuxin-komentotulkkia, Bashia. Se on usein niin paljon tehokkaampaa kuin mikään graafinen käyttöliittymä.
Linux Mintissä komentorivi on yhdistetty muuhun käyttöliittymään, kuten tiedostonhallintaan ja tehtäväpalkkiin. Kynnys tekstikomentojen käyttämiseen on pienempi kuin Windowsissa tai Ubuntussa. Gnome-johdannaisuuksien vuoksi komentoja annetaan Terminal-ohjelmalla. Sen värit ja fontit olivat Mintissä ehkä parhaat, joita komentoriviohjelmissa on nähty.
OpenSUSE – ammattilaiselle
Viimeisen osan ensimmäistä Linux-vuodesta käytin OpenSUSE:a. Sen myötä tuli vastaan ammattimaiset välineet paketinhallintaan ja muuhun ylläpitoon. Jakelu on varsinainen mammutti, ja mutta sisältää yhtä paljon myös bugeja. Järjestelmä kuitenkin toimi vanhalla koneella melko ripeästi, ehkä SSD-aseman ansiosta.OpenSUSE toimii myös monella eri työpöytäympäristöllä, mutta se kallistuu vähän KDE:n puolelle. (Ilmankos, sillä molemmat ovat saksalaislähtöisiä.) Kun Ubuntun ja Mintin työpöytäympäristöt olivat Gnome-johdannaisia, KDE on aivan oma sukunsa. Sen versio 4.0 on varsin nykyaikainen, ja ominaisuusrikas ikkunointiympäristö. Ikkunoissa on läpinäkyvyysefektiä ja varjostusta. Taskbar toimii ylivoimaisesti paremmin. Aerosnap on monipuolisempi kuin Windows 7:ssa.
Gnomea tukevat sovellukset on nimetty g-alkuisesti, kun taas KDE-sovellukset ujuttavat nimeen k-kirjaimen. Hyviä KDE-yhteensopivia sovellusohjelmia tuntuu riittävän OpenSUSE:n pakettivarastossa. Akregator on kevyt ja toimiva syötteenlukija, Kaffeinella voi katsoa ja nauhoittaa tv-ohjelmia, ja Konsole on monipuolinen KDE:n vastine Terminaalille.
Susekaan ei tarjoa kaikkea. PC-maailmassa vallitsee edelleen suljettu kulttuuri, ja moni ohjelma on saatavissa Linuxille vain binäärinä. Vaikka ohjelmille olisi tehty avoimet korvikkeet, ne eivät ole täysin yhteensopivia. Esim. Oraclen Java on asennettava binäärinä, jos javasta haluaa kaiken irti. Pelit eivät tunnetusti ole Linuxin vahviin alue. Monet pelit toimivat kuitenkin virtuaalisesti. Esim. emulaattoreilla voi pelata 15-20 vuotta vanhoja pelejä täysin ongelmitta.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Hohdossa katsotaan maailmaa alhaalta käsin
Elokuvaohjauksessa ei tarvitse välttämättä tietää kuvaamisesta mitään.
Klassinen tapa ohjata elokuva on muuttaa jokin kirjoitettu, kenties kansanomaisesti kerrottu tarina valkokankaalle. Kirjain kirjaimelta. Kun tarinassa susi syö punahilkan, niin elokuvassakin susi syö punahilkan. Kuvaaminen tehdään käyttämällä valmista kaavaa. Kuvaustyö on tavallaan siis pelkkää symbolien käsittelyä.
Moderdnimpi tapa on tehdä kauhuelokuva tosi-tv:n tapaan, jossa kameratyöskentely jää sattuman varaan. Kuvaajan ei tarvitse osata taaskaan mitään, ja elokuvaa kehutaan aitoudella. Tälläisiä elokuvia ovat kai mm. Blair Witch Project ja Cloverfield.
Mutta Stanley Kubrick oli kiinnostunut valokuvaamisesta nuoruudesta asti. Niinpä Hohto kätkeytyy kaikkien kliseisten symbolien ja kielen käsitteiden taakse. Kubrick osasi entisenä valokuvaajana toteuttaa kielen nyanssit omana kuvakielessään.
Elokuvan alkuperäiskirjassa, Stephen Kingin samannimisessä romaanissa Halloran kieltää Dannyä menemästä huoneeseen numero 217. Tämä kirjoitettu lause heijastaa koko tarinan ajatusta - ei niinkään kirjaimellisesti, vaan rivien välistä luettuna. Huoneen ilmaiseminen suurena numerona mielestäni kuvastaa sitä, ettei talon havannotsija jäsennä sen rakennetta. Taloa ei tarkastella kerroksien, ilmansuuntien, tai kompleksien mukaan, vaan kokonaisuudesta puhutaan vain suurena joukkona huoneita. Tälläinen käsittämättömyys herättää epämiellyttäviä tunteita.
Kubrick tiesi mistä on kyse. Hän hankki elokuvaa varten tekniikkaa, jolla elokuvan kuvakielestä saatiin yhtä käsittämätöntä kuin Kingin romaanin kielestä. Lähellä maanpintaa kuvattuna kookas lavastus näkyy hajanaisena ja irrallisena. Samalla tavalla kuin huoneet seuraavat järjestysnumeroilla toisiaan, niin samoin kamera kulkee käytävillä mielivaltaista reittiään. Me näemme vain tälle reitille osuneiden yksityiskohtien peräkkäisyyden.
Kameran korkeutta voisi rinnastaa maailmankatsomukseemme. Löysin youtubesta videon, joka oli kuvattu itse rakennetula kuvauspuomilla, ja siihen oli liitetty taustalle hengellistä musiikkia. Kokonaisuus näytti vastakohdalta Hohto-elokuvalle. Se sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitamme kun puhumme jumalan objektiivisesta näkökulmasta. Ylhäältä katsottuna isot kokonaisuudet ovat helposti käsitettävissä. Alhaalla taas olemme näkökulmamme vankeja. Joudumme oppimaan asiat yksityiskohdista lähtien aivan kuin lapset ensimmäisinä ikävuosinaan. En usko, että Hohdossa on kyse siitä perinteisestä freudilaisesta kliseestä, jonka mukaan palauttaisimme mieleemme tiettyjä lapsuuden kokemuksiamme. Danny-lapsen rooli on enemmän metafora, joka antaa syyn matalalle kuvakulmalle. Se ei tarvitse psykoanalyysia.
Hohto-elokuvan alussa nähdään päivänvalossa otettua ilmakuvaa perheen automatkasta Hotellille, joka toimii vastapainona elokuvan lopulle. Kun talo tulee elokuvan aikana hiljalleen ymmärrettäväksi, niin loppuratkaisun on tapahduttava jossain vielä käsittämättömämmässä paikassa. Kubrickin kuvaus menee subjektiivisuuden äärimmäisyyteen, hänen itsensä tarinaan lisäämään elementtiin, labyrinttiin. Labyrintti sisältäpäin kuvattuna ei kerro kokonaisuudesta enää mitään. Taivas on niin pimeä, ettei ilmansuuntiakaan voi vaistota. Labyrintissa on pakko edetä askel kerrallaan.
Klassinen tapa ohjata elokuva on muuttaa jokin kirjoitettu, kenties kansanomaisesti kerrottu tarina valkokankaalle. Kirjain kirjaimelta. Kun tarinassa susi syö punahilkan, niin elokuvassakin susi syö punahilkan. Kuvaaminen tehdään käyttämällä valmista kaavaa. Kuvaustyö on tavallaan siis pelkkää symbolien käsittelyä.
Moderdnimpi tapa on tehdä kauhuelokuva tosi-tv:n tapaan, jossa kameratyöskentely jää sattuman varaan. Kuvaajan ei tarvitse osata taaskaan mitään, ja elokuvaa kehutaan aitoudella. Tälläisiä elokuvia ovat kai mm. Blair Witch Project ja Cloverfield.
Mutta Stanley Kubrick oli kiinnostunut valokuvaamisesta nuoruudesta asti. Niinpä Hohto kätkeytyy kaikkien kliseisten symbolien ja kielen käsitteiden taakse. Kubrick osasi entisenä valokuvaajana toteuttaa kielen nyanssit omana kuvakielessään.
Elokuvan alkuperäiskirjassa, Stephen Kingin samannimisessä romaanissa Halloran kieltää Dannyä menemästä huoneeseen numero 217. Tämä kirjoitettu lause heijastaa koko tarinan ajatusta - ei niinkään kirjaimellisesti, vaan rivien välistä luettuna. Huoneen ilmaiseminen suurena numerona mielestäni kuvastaa sitä, ettei talon havannotsija jäsennä sen rakennetta. Taloa ei tarkastella kerroksien, ilmansuuntien, tai kompleksien mukaan, vaan kokonaisuudesta puhutaan vain suurena joukkona huoneita. Tälläinen käsittämättömyys herättää epämiellyttäviä tunteita.
Kubrick tiesi mistä on kyse. Hän hankki elokuvaa varten tekniikkaa, jolla elokuvan kuvakielestä saatiin yhtä käsittämätöntä kuin Kingin romaanin kielestä. Lähellä maanpintaa kuvattuna kookas lavastus näkyy hajanaisena ja irrallisena. Samalla tavalla kuin huoneet seuraavat järjestysnumeroilla toisiaan, niin samoin kamera kulkee käytävillä mielivaltaista reittiään. Me näemme vain tälle reitille osuneiden yksityiskohtien peräkkäisyyden.
Kameran korkeutta voisi rinnastaa maailmankatsomukseemme. Löysin youtubesta videon, joka oli kuvattu itse rakennetula kuvauspuomilla, ja siihen oli liitetty taustalle hengellistä musiikkia. Kokonaisuus näytti vastakohdalta Hohto-elokuvalle. Se sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitamme kun puhumme jumalan objektiivisesta näkökulmasta. Ylhäältä katsottuna isot kokonaisuudet ovat helposti käsitettävissä. Alhaalla taas olemme näkökulmamme vankeja. Joudumme oppimaan asiat yksityiskohdista lähtien aivan kuin lapset ensimmäisinä ikävuosinaan. En usko, että Hohdossa on kyse siitä perinteisestä freudilaisesta kliseestä, jonka mukaan palauttaisimme mieleemme tiettyjä lapsuuden kokemuksiamme. Danny-lapsen rooli on enemmän metafora, joka antaa syyn matalalle kuvakulmalle. Se ei tarvitse psykoanalyysia.
Hohto-elokuvan alussa nähdään päivänvalossa otettua ilmakuvaa perheen automatkasta Hotellille, joka toimii vastapainona elokuvan lopulle. Kun talo tulee elokuvan aikana hiljalleen ymmärrettäväksi, niin loppuratkaisun on tapahduttava jossain vielä käsittämättömämmässä paikassa. Kubrickin kuvaus menee subjektiivisuuden äärimmäisyyteen, hänen itsensä tarinaan lisäämään elementtiin, labyrinttiin. Labyrintti sisältäpäin kuvattuna ei kerro kokonaisuudesta enää mitään. Taivas on niin pimeä, ettei ilmansuuntiakaan voi vaistota. Labyrintissa on pakko edetä askel kerrallaan.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Syvällisesti digitaalisesta tiedonsiirrosta ja tallennuksesta
Digitaalisuus on modernin kuuloinen sana. Tässä pohdintaa datan siirrosta ja käsittelystä analogisesta ajasta tähän päivään.
Käytännössä kuitenkin median häiriötaso estää tiedon siirtämisen äärettömän tarkasti. Antenni ottaa vastaan muita häiritseviä signaaleita ja magneettinauha kuluu. Seurauksena signaaliin liittyy kohinaa.
Oikeastaan digitaalitekniikan perusajatus on, että välitettävä signaali erotetaan kokonaisuudessaan kohinasta. Vaikka digitaalinen signaali yleensä lähetetään ja tallennetaan fyysisesti samassa mediassa kuin analoginen tieto, digitaalinen tieto eroaa analogisesta siten ettei se menetä tietoa, heikkene siirron tai tallennuksen aikana.
Tämä virheettömyys ja täsmällisyys saadaan aikaan erottamalla siirrettävä tieto median kohinasta. Sen perusta on että tieto viedään mediaan signaalina, joka on portaallista. Portaat (yleensä siis 0 ja 1) määritellään niin suuriksi, jottei kohina missään vaiheessa pysty peittämään niitä.
Siten singnaalin vastaanottaajan on helppo erottaa digitaalinen signaali kohinasta, koska digitaalinen on portaallisessa muodossa. Signaali voidaan lähettää eteenpäin ilman kohinaa. Digitaalisen signaalin varmistamiseen käytetään usein myös tarkistussummaa, etenkin, jos median kohinataso on arvaamaton.
Tämä pesäeron tekeminen kohinaan tarkoittaa usein sitä, että digitaalinen signaali tarvitsee enemmän kaistaa varmuuden tallentamiseksi. Nimittäin, kaistassa olevaa epävarmaa aluetta ei käytetä, vaikka se analogisessa tiedonsiirrossa on käytössä. Toisaalta portaalliseen tiedonsiirtoon tarvitaan myös enemmän tekniikkaa.
Analogisen tiedon muuttamista digitaaliseksi sanotaan kvantisoinniksi. Tämä pyöristysprosessi hävittää myös jonkinverran informaatiota alkuperäisestä tiedonlähteestä. Esim. cd-levyllä äänekkäimmän ja hiljaisimman äänen ero on tavallisesti vain 9–12 desibeliä. Analogisessa vinyylissä tai nauhassa ero voi olla jopa kaksinkertainen. (HS 9.3.2013)
Tästä seuraa että tietoa ei tarvitse enää välittää puhelimessa ääniaaltona tai televisiossa valojuovana, ajallisessa muodossa mikrosekunti toisensa jälkeen, vaan tieto voidaan välittää hieman laajempina kokonaisuuksina. Tätä sanotaan tiedon pakkaamiseksi (Data compression), joka on hieman virheellinen termi, koska tietoa ei varsinaisesti puristeta tai sullota, vaan oikeastaan tieto analysoidaan ja esitetään ytimekkäämmin, kuten ihminen tekee puheessaan.
Häviöllisen ja häviöttömän tiedon tiivistämisen ero on siinä, että häviötön pakkaus sisältää merkityksellisen muodon lisäksi pakkausohjelmalle satunnaisuutena näkyvät yksityiskohdat. Siis ne, joita ohjelma ei ole pystynyt analysoimaan. Häviöllinen pakkaus sisältää vain merkityksellisen muodon. Purettaessa häviöllinen pakkaus ei vastaa täysin alkuperäistä digitaalista tietoa.
Häviöllinen pakkaus muistuttaa analogista siinä, että se lisää dataan kohinaa, jota ei voida erottaa alkuperäisestä datasta. Ero on vain siinä, että kohina ei synny itse mediassa, vaan ennalta datan valmistelussa (eli pakkaamisessa) mediaan viemistä varten.
Yleensä sanotaan että kuvan ja äänen häviöllinen pakkaus poistaa signaalista ihmisaisteille näkymättömät ja kuulumattomat elementit. Pakkausohjelma ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai kuvaile kuvan kaikkia yksityiskohtia, jotka katsoja tunnistaisi, ja siksi häviöllisesti pakattu tieto menettää aina herkkyyttä.
Analoginen data
Analogisessa muodossa data siirretään määränä, kuten taajuuden tai voimakkuden määränä. Teoriassa määrä voi olla miltä tahansa väliltä, äärettömän monta vaihtoehtoa.Käytännössä kuitenkin median häiriötaso estää tiedon siirtämisen äärettömän tarkasti. Antenni ottaa vastaan muita häiritseviä signaaleita ja magneettinauha kuluu. Seurauksena signaaliin liittyy kohinaa.
Digitaalinen data on täsmällistä
Sana 'digit' tarkoittaa englannin kielessä numeroa, eli merkkiä tai symbolia, joista luvut koostuvat. Digitaalitekniikassa näitä numeroita ovat 0 ja 1, ja niistä koostuva luku kirjoitetaan esim. muodossa 01001011.Oikeastaan digitaalitekniikan perusajatus on, että välitettävä signaali erotetaan kokonaisuudessaan kohinasta. Vaikka digitaalinen signaali yleensä lähetetään ja tallennetaan fyysisesti samassa mediassa kuin analoginen tieto, digitaalinen tieto eroaa analogisesta siten ettei se menetä tietoa, heikkene siirron tai tallennuksen aikana.
Tämä virheettömyys ja täsmällisyys saadaan aikaan erottamalla siirrettävä tieto median kohinasta. Sen perusta on että tieto viedään mediaan signaalina, joka on portaallista. Portaat (yleensä siis 0 ja 1) määritellään niin suuriksi, jottei kohina missään vaiheessa pysty peittämään niitä.
Siten singnaalin vastaanottaajan on helppo erottaa digitaalinen signaali kohinasta, koska digitaalinen on portaallisessa muodossa. Signaali voidaan lähettää eteenpäin ilman kohinaa. Digitaalisen signaalin varmistamiseen käytetään usein myös tarkistussummaa, etenkin, jos median kohinataso on arvaamaton.
Tämä pesäeron tekeminen kohinaan tarkoittaa usein sitä, että digitaalinen signaali tarvitsee enemmän kaistaa varmuuden tallentamiseksi. Nimittäin, kaistassa olevaa epävarmaa aluetta ei käytetä, vaikka se analogisessa tiedonsiirrossa on käytössä. Toisaalta portaalliseen tiedonsiirtoon tarvitaan myös enemmän tekniikkaa.
Analogisen tiedon muuttamista digitaaliseksi sanotaan kvantisoinniksi. Tämä pyöristysprosessi hävittää myös jonkinverran informaatiota alkuperäisestä tiedonlähteestä. Esim. cd-levyllä äänekkäimmän ja hiljaisimman äänen ero on tavallisesti vain 9–12 desibeliä. Analogisessa vinyylissä tai nauhassa ero voi olla jopa kaksinkertainen. (HS 9.3.2013)
Tiedon pakkaaminen edellyttää analysointia
Digitaalisen tiedonsiirron eksaktiuden lisäksi toinen etu on, että lukujoukon numeroilla (eli symboleilla) voidaan välittää jokin merkitys. Tätä voisi verrata ihmisillä puheeseen ja siinä esiintyviin kirjaimiin. Voidaan sanoa, että puhuja pyrkii välittämään ainakin osan viestistään digitaalisena muodostaessaan sanoja ja niiden kautta merkityksiä.Tästä seuraa että tietoa ei tarvitse enää välittää puhelimessa ääniaaltona tai televisiossa valojuovana, ajallisessa muodossa mikrosekunti toisensa jälkeen, vaan tieto voidaan välittää hieman laajempina kokonaisuuksina. Tätä sanotaan tiedon pakkaamiseksi (Data compression), joka on hieman virheellinen termi, koska tietoa ei varsinaisesti puristeta tai sullota, vaan oikeastaan tieto analysoidaan ja esitetään ytimekkäämmin, kuten ihminen tekee puheessaan.
Häviöllisen ja häviöttömän tiedon tiivistämisen ero on siinä, että häviötön pakkaus sisältää merkityksellisen muodon lisäksi pakkausohjelmalle satunnaisuutena näkyvät yksityiskohdat. Siis ne, joita ohjelma ei ole pystynyt analysoimaan. Häviöllinen pakkaus sisältää vain merkityksellisen muodon. Purettaessa häviöllinen pakkaus ei vastaa täysin alkuperäistä digitaalista tietoa.
Häviöllinen pakkaus muistuttaa analogista siinä, että se lisää dataan kohinaa, jota ei voida erottaa alkuperäisestä datasta. Ero on vain siinä, että kohina ei synny itse mediassa, vaan ennalta datan valmistelussa (eli pakkaamisessa) mediaan viemistä varten.
Yleensä sanotaan että kuvan ja äänen häviöllinen pakkaus poistaa signaalista ihmisaisteille näkymättömät ja kuulumattomat elementit. Pakkausohjelma ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai kuvaile kuvan kaikkia yksityiskohtia, jotka katsoja tunnistaisi, ja siksi häviöllisesti pakattu tieto menettää aina herkkyyttä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
















