keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ensimmäinen vuoteni Linux-käyttäjänä

Kokenut Windows-työpöytäkäyttäjä kokeili hieman Linux-jakeluita, ja jäi pian koukkuun. Tässä kokemuksia ensimmäiseltä vuodeltani Linuxin kanssa.

Linux osoittautui erittäin helppokäyttöiseksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi – toki se ei ole näitä molempia aina yhtä aikaa. Ennen asentamista on päätettävä, millaista jakelua käyttää, ja millaisen työpöytäympäristön siihen asentaa. Jaankin tämän kirjoituksen kolmeen osaan, kukin perehtyy eri jakeluun, kolmella eri työpöytäympäristöllä – ja eri vaikeustasolla.

Riippumatta jakeluista, Linuxin ydin sisältää aina samat perusasiat. Itse ytimeen kannattaa ehdottomasti perehtyä esim. kirjojen avulla. Sen lisäksi kaikessa on sama filosofia, tärkeimpänä avoin lähdekoodi.

Ubuntu – aloittelijalle

Ubuntu on ehkä helppokäyttöisin Linux-jakelu. Asensinkin sen äidin koneeseen.

Linux-jakelun asennus aloitetaan yleensä lataamalla jakelun nettisivuilta (tässä  tapauksessa http://www.ubuntu.com/download/desktop) tiedosto, tarkalleen ottaen levykuva, ja purkamalla se sopivalla ohjelmalla tyhjälle USB-tikulle tai DVD-levylle.

Kun levykuva on tallennettu, tietokone käynnistetään uudelleen median ollessa ollessa koneessa. Yleensä kone käynnistyy sen sisäiseltä kiintolevyltä, joten käynnistysmedia on valittava käynnistysvalikossa. Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, kone käynnistyy yleensä suoraan uuteen käyttöjärjestelmään, ja käyttäjä pystyykin näin kokeilemaan Linuxia asentamatta sitä sisäiselle kiintolevylle. Käyttö ulkoiselta medialta on tosin hidasta ja muutenkin rajoittuneempaa. Asentaminen on isompi päätös, etenkin jos sen tekee vanhan kiintolevyn päälle. Itse en onnistunut asentamaan Linuxia Windowsin rinnalle, vaan minun oli pakko poistaa kaikki aiemmat tiedot levyltä. (Syynä oli mitä ilmeisemmin se, ettei Linux hallitse Windowsin NTFS-tiedostojärjestelmää.)

Itse järjestelmän asentamisen jälkeen asennetaan (tai oikeammin valitaan) sovellusohjelmat. Tämä on uskomattoman helppoa, koska Linuxissa se tehdään ensisijaisesti paketinhallinnalla. Ubuntulla, kuten muillakin jakeluilla on omat pakettivarastot ja graafiset ohjelmat niiden käyttöön. Kun rasti on ruudussa, ohjelma on asennettuna; kun rastin ottaa pois, ohjelma poistuu käytöstä ja koneelta. Vielä, jos käyttis on asennettu SSD-levylle, asentaminen on myös äärimmäisen nopeaa. Uudelleenkäynnistämistä ei juuri koskaan tarvita. Paketinhallinta ilmoittaa myös koko ohjelmiston päivityksistä, ja päivittäminen on todella vaivatonta –  päinvastoin kuin Windowsissa.

Perusohjelmat voidaan asentaa mihin melkein mihin järjestelmään tahansa. Selaimet, toimisto-ohjelmat, kuvankäsittelyn ja tietenkin VLC:n. Pakettivarastossa ei ikävä kyllä ole ohjelmia kaikkiin tarkoituksiin. Myöskin ikkunointiympäristö määrittää, mitä ohjelmia kannattaa asentaa.

Työpöytäkäyttöön tarkoitetussa jakeluissa on mukana yleensä ns. työpöytäympäristö, joka toteuttaa graafisen käyttöliiittymän, eli ikkunat, painikkeet, kuvakkeet, ym. Itse Linux sisältää vain tekstipohjaisen käyttöliittymän. Ubuntun oma työpöytäympäristö on Unity, joka on kehitetty edelleen Gnomesta, ja muistuttaa Windows 7:ää. Tehtäväpalkki koostuu kuvakkeista vailla tekstiä, ja ikkunan hallinnasta löytyy Windowsin Aero Snapia vastaava toiminnallisuus, jolla mm. voi jakaa näytön vetämällä ikkunat vasempaan ja oikeaan reunaan. Yksinkertaisuutensa vuoksi ikkunointi on ihanteellinen aloittelijalle, mutta itse kaipasin tehtäväpalkkiin asiakirjojen ja ohjelmien nimiä. Työpöytä tuntui hyvin ahtaalta. Tehokäyttäjän kannalta ominaisuuksia on pelkistetty ihan liikaa.

Linux Mint – peruskäyttäjälle

Ubuntun toimivuus houkutti asentamaan Linuxin omaanikin koneeseen. Suosiotaan nopeasti kasvattava Linux Mint -jakelu kuulosti mielenkiintoisemmalta. Se perustuu Ubuntuun, ja sitä suositellaan myös aloittelijalle. Tällä kertaa asensin käyttöjärjestelmän toiselle sisäiselle kiintolevylle, ja näin pystyin palauttamaan aikaisemman käyttöjärjestelmän kiintolevyä vaihtamalla. Mutta Windowsille ei löytynytkään enää tarvetta.

Yleensä työpöytäympäristön voi valita, mutta jakeluilla on omat suosituksensa. Linux Mint tukee ensisijaisesti Cinnamonia ja Matea, jotka ovat Unityn tavoin Gnome-johdannaisia. Tulin valinneeksi itselleni Maten, joka muistuttaa epäilyttävän tarkasti Windowsin klassista ikkunointia. Se on myös kevyt ja yksinkertainen. Yksinkertaisuus on kaunista, ja jakelun sivuilla ensimmäinen lause kertoo  'eleganttisuudesta'. Mutta yksinkertaisuudella on kääntöpuolensa – puhtaan valkoisia ikkunoita on hankala hahmottaa. "Aero Snappikaan" ei toiminut yhtä hyvin. Kuvaava yksityiskohta on se, että prosessorin lämpötila laski ennätysalhaisiin lukemiin, +11 celsius-asteeseen. No, ikkuna oli auki ja ulkona pakkasta.

Ehkä yksinkertainen järjestelmä houkutti hoitamaan asiat yksinkertaisemmin, tai ehkä Windowsin klassinen käyttötapa muistui mieleeni. Opin nimittäin käyttämään Linuxin-komentotulkkia, Bashia. Se on usein niin paljon tehokkaampaa kuin mikään graafinen käyttöliittymä.

Linux Mintissä komentorivi on yhdistetty muuhun käyttöliittymään, kuten tiedostonhallintaan ja tehtäväpalkkiin. Kynnys tekstikomentojen käyttämiseen on pienempi kuin Windowsissa tai Ubuntussa. Gnome-johdannaisuuksien vuoksi komentoja annetaan Terminal-ohjelmalla. Sen värit ja fontit olivat Mintissä ehkä parhaat, joita komentoriviohjelmissa on nähty.

OpenSUSE – ammattilaiselle

Viimeisen osan ensimmäistä Linux-vuodesta käytin OpenSUSE:a. Sen myötä tuli vastaan ammattimaiset välineet paketinhallintaan ja muuhun ylläpitoon. Jakelu on varsinainen mammutti, ja mutta sisältää yhtä paljon myös bugeja. Järjestelmä kuitenkin toimi vanhalla koneella melko ripeästi, ehkä SSD-aseman ansiosta.

OpenSUSE toimii myös monella eri työpöytäympäristöllä, mutta se kallistuu vähän KDE:n puolelle. (Ilmankos, sillä molemmat ovat saksalaislähtöisiä.) Kun Ubuntun ja Mintin työpöytäympäristöt olivat Gnome-johdannaisia, KDE on aivan oma sukunsa. Sen versio 4.0 on varsin nykyaikainen, ja ominaisuusrikas ikkunointiympäristö. Ikkunoissa on läpinäkyvyysefektiä ja varjostusta. Taskbar toimii ylivoimaisesti paremmin. Aerosnap on monipuolisempi kuin Windows 7:ssa.

Gnomea tukevat sovellukset on nimetty g-alkuisesti, kun taas KDE-sovellukset ujuttavat nimeen k-kirjaimen. Hyviä KDE-yhteensopivia sovellusohjelmia tuntuu riittävän OpenSUSE:n pakettivarastossa. Akregator on kevyt ja toimiva syötteenlukija, Kaffeinella voi katsoa ja nauhoittaa tv-ohjelmia, ja Konsole on monipuolinen KDE:n vastine Terminaalille.

Susekaan ei tarjoa kaikkea. PC-maailmassa vallitsee edelleen suljettu kulttuuri, ja moni ohjelma on saatavissa Linuxille vain binäärinä.  Vaikka ohjelmille olisi tehty avoimet korvikkeet, ne eivät ole täysin yhteensopivia. Esim. Oraclen Java on asennettava binäärinä, jos javasta haluaa kaiken irti. Pelit eivät tunnetusti ole Linuxin vahviin alue. Monet pelit toimivat kuitenkin virtuaalisesti. Esim. emulaattoreilla voi pelata 15-20 vuotta vanhoja pelejä täysin ongelmitta.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Hohdossa katsotaan maailmaa alhaalta käsin

Elokuvaohjauksessa ei tarvitse välttämättä tietää kuvaamisesta mitään.

Klassinen tapa ohjata elokuva on muuttaa jokin kirjoitettu, kenties kansanomaisesti kerrottu tarina valkokankaalle. Kirjain kirjaimelta. Kun tarinassa susi syö punahilkan, niin elokuvassakin susi syö punahilkan. Kuvaaminen tehdään käyttämällä valmista kaavaa. Kuvaustyö on tavallaan siis pelkkää symbolien käsittelyä.

Moderdnimpi tapa on tehdä kauhuelokuva tosi-tv:n tapaan, jossa kameratyöskentely jää sattuman varaan. Kuvaajan ei tarvitse osata taaskaan mitään, ja elokuvaa kehutaan aitoudella. Tälläisiä elokuvia ovat kai mm. Blair Witch Project ja Cloverfield.

Mutta Stanley Kubrick oli kiinnostunut valokuvaamisesta nuoruudesta asti. Niinpä Hohto kätkeytyy kaikkien kliseisten symbolien ja kielen käsitteiden taakse. Kubrick osasi entisenä valokuvaajana toteuttaa  kielen nyanssit omana kuvakielessään.

Elokuvan alkuperäiskirjassa, Stephen Kingin samannimisessä romaanissa Halloran kieltää Dannyä menemästä huoneeseen numero 217. Tämä kirjoitettu lause heijastaa koko tarinan ajatusta - ei niinkään kirjaimellisesti, vaan rivien välistä luettuna. Huoneen ilmaiseminen suurena numerona mielestäni kuvastaa sitä, ettei talon havannotsija jäsennä sen rakennetta. Taloa ei tarkastella kerroksien, ilmansuuntien, tai kompleksien mukaan, vaan kokonaisuudesta puhutaan vain suurena joukkona huoneita. Tälläinen käsittämättömyys herättää epämiellyttäviä tunteita.

Kubrick tiesi mistä on kyse. Hän hankki elokuvaa varten tekniikkaa, jolla elokuvan kuvakielestä saatiin yhtä käsittämätöntä kuin Kingin romaanin kielestä. Lähellä maanpintaa kuvattuna kookas lavastus näkyy hajanaisena ja irrallisena. Samalla tavalla kuin huoneet seuraavat järjestysnumeroilla toisiaan, niin samoin kamera kulkee käytävillä mielivaltaista reittiään. Me näemme vain tälle reitille osuneiden yksityiskohtien peräkkäisyyden.

Kameran korkeutta voisi rinnastaa maailmankatsomukseemme. Löysin youtubesta videon, joka oli kuvattu itse rakennetula kuvauspuomilla, ja siihen oli liitetty taustalle hengellistä musiikkia. Kokonaisuus näytti vastakohdalta Hohto-elokuvalle. Se sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitamme kun puhumme jumalan objektiivisesta näkökulmasta. Ylhäältä katsottuna isot kokonaisuudet ovat helposti käsitettävissä. Alhaalla taas olemme näkökulmamme vankeja. Joudumme oppimaan asiat yksityiskohdista lähtien aivan kuin lapset ensimmäisinä ikävuosinaan. En usko, että Hohdossa on kyse siitä perinteisestä freudilaisesta kliseestä, jonka mukaan palauttaisimme mieleemme tiettyjä lapsuuden kokemuksiamme. Danny-lapsen rooli on enemmän metafora, joka antaa syyn matalalle kuvakulmalle. Se ei tarvitse psykoanalyysia.

Hohto-elokuvan alussa nähdään päivänvalossa otettua ilmakuvaa perheen automatkasta Hotellille, joka toimii vastapainona elokuvan lopulle. Kun talo tulee elokuvan aikana hiljalleen ymmärrettäväksi, niin loppuratkaisun on tapahduttava jossain vielä käsittämättömämmässä paikassa. Kubrickin kuvaus menee subjektiivisuuden äärimmäisyyteen, hänen itsensä tarinaan lisäämään elementtiin, labyrinttiin. Labyrintti sisältäpäin kuvattuna ei kerro kokonaisuudesta enää mitään. Taivas on niin pimeä, ettei ilmansuuntiakaan voi vaistota. Labyrintissa on pakko edetä askel kerrallaan.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Syvällisesti digitaalisesta tiedonsiirrosta ja tallennuksesta

Digitaalisuus on modernin kuuloinen sana. Tässä pohdintaa datan siirrosta ja käsittelystä analogisesta ajasta tähän päivään.


 Analoginen data

Analogisessa muodossa data siirretään määränä, kuten taajuuden tai voimakkuden määränä. Teoriassa määrä voi olla miltä tahansa väliltä, äärettömän monta vaihtoehtoa.

Käytännössä kuitenkin median häiriötaso estää tiedon siirtämisen äärettömän tarkasti. Antenni ottaa vastaan muita häiritseviä signaaleita ja magneettinauha kuluu. Seurauksena signaaliin liittyy kohinaa.

 Digitaalinen data on täsmällistä

Sana 'digit' tarkoittaa englannin kielessä numeroa, eli merkkiä tai symbolia, joista luvut koostuvat. Digitaalitekniikassa näitä numeroita ovat 0 ja 1, ja niistä koostuva luku kirjoitetaan esim. muodossa 01001011.

Oikeastaan digitaalitekniikan perusajatus on, että välitettävä signaali erotetaan kokonaisuudessaan kohinasta. Vaikka digitaalinen signaali yleensä lähetetään ja tallennetaan fyysisesti samassa mediassa kuin analoginen tieto, digitaalinen tieto eroaa analogisesta siten ettei se menetä tietoa, heikkene siirron tai tallennuksen aikana.

Tämä virheettömyys ja täsmällisyys saadaan aikaan erottamalla siirrettävä tieto median kohinasta. Sen perusta  on että tieto viedään mediaan signaalina, joka on portaallista. Portaat (yleensä siis 0 ja 1)  määritellään niin suuriksi, jottei kohina missään vaiheessa pysty peittämään niitä.

Siten singnaalin vastaanottaajan on helppo erottaa digitaalinen signaali kohinasta, koska digitaalinen on portaallisessa muodossa. Signaali voidaan lähettää eteenpäin ilman kohinaa. Digitaalisen signaalin varmistamiseen käytetään usein myös tarkistussummaa, etenkin, jos median kohinataso on arvaamaton.

Tämä pesäeron tekeminen kohinaan tarkoittaa usein sitä, että digitaalinen signaali tarvitsee enemmän kaistaa varmuuden tallentamiseksi. Nimittäin, kaistassa olevaa epävarmaa aluetta ei käytetä, vaikka se analogisessa tiedonsiirrossa on käytössä. Toisaalta portaalliseen tiedonsiirtoon tarvitaan myös enemmän tekniikkaa.

Analogisen tiedon muuttamista digitaaliseksi sanotaan kvantisoinniksi. Tämä pyöristysprosessi hävittää myös jonkinverran informaatiota alkuperäisestä tiedonlähteestä. Esim. cd-levyllä äänekkäimmän ja hiljaisimman äänen ero on tavallisesti vain 9–12 desibeliä. Analogisessa vinyylissä tai nauhassa ero voi olla jopa kaksinkertainen. (HS 9.3.2013)

Tiedon pakkaaminen edellyttää analysointia

Digitaalisen tiedonsiirron eksaktiuden lisäksi toinen etu on, että lukujoukon numeroilla (eli symboleilla) voidaan välittää jokin merkitys. Tätä voisi verrata ihmisillä puheeseen ja siinä esiintyviin kirjaimiin. Voidaan sanoa, että puhuja pyrkii välittämään ainakin osan viestistään digitaalisena muodostaessaan sanoja ja niiden kautta merkityksiä.

Tästä seuraa että tietoa ei tarvitse enää välittää puhelimessa ääniaaltona tai televisiossa valojuovana, ajallisessa muodossa mikrosekunti toisensa jälkeen, vaan tieto voidaan välittää hieman laajempina kokonaisuuksina. Tätä sanotaan tiedon pakkaamiseksi (Data compression), joka on hieman virheellinen termi, koska tietoa ei varsinaisesti puristeta tai sullota, vaan oikeastaan tieto analysoidaan ja esitetään ytimekkäämmin, kuten ihminen tekee puheessaan.

Häviöllisen ja häviöttömän tiedon tiivistämisen ero on siinä, että häviötön pakkaus sisältää merkityksellisen muodon lisäksi pakkausohjelmalle satunnaisuutena näkyvät yksityiskohdat. Siis ne, joita ohjelma ei ole pystynyt analysoimaan. Häviöllinen pakkaus sisältää vain merkityksellisen muodon. Purettaessa häviöllinen pakkaus ei vastaa täysin alkuperäistä digitaalista tietoa.

Häviöllinen pakkaus muistuttaa analogista siinä, että se lisää dataan kohinaa, jota ei voida erottaa alkuperäisestä datasta. Ero on vain siinä, että kohina ei synny itse mediassa, vaan ennalta datan valmistelussa (eli pakkaamisessa) mediaan viemistä varten.

Yleensä sanotaan että kuvan ja äänen häviöllinen pakkaus poistaa signaalista ihmisaisteille näkymättömät ja kuulumattomat elementit. Pakkausohjelma ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai kuvaile kuvan kaikkia yksityiskohtia, jotka katsoja tunnistaisi, ja siksi häviöllisesti pakattu tieto menettää aina herkkyyttä.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Elokuvan kätketty kolmiulotteisuus

Tässä ajatuksiani elokuvien kolmiulotteisuudesta. Olen aikonut kirjoittaa tätä jo pitkään. Oikeastaan kyse on enemmän tv-sarjojen kolmiulotteisuudesta, mutta otsikon on tarkoitus viitata Slavoj Žižekin tv-dokumenttiin nimeltä Elokuvan kätketty kieli. Tarkoitus on analysoida elokuvia samalla tapaa, vaikka tosin psykologian sijasta keskityn enemmän fysiikkaan.


3d:n teoriaa

Syvyysvaikutelma

3d-elokuvat ovat olleet muodissa jo jonkinaikaa. Kuitenkin kysymys on vain vaikutelman tehostamisella käyttämällä stereokuvaa, joka hyödyntää ihmisen biologista taipumusta päätellä kohteiden etäisyyksiä. Todellisuudessa 3d-tilat ovat elokuvissa mukana melkein aina, koska elokuvat kuvataan tässä samassa kolmiuloitteisessa maailmassa. Stereokuva vain selventää kuvaa ja erottelee syvyyden.

Stereokuvakaan ei ole ainoa, jolla ihminen päättelee kolmiulotteisuuden. Tilavaikutelmaa voidaan tehostaa 2d-elokuvissa liikuttamalla kameraa tilassa (elokuvissa kameran liikkuminen sivuttaisessa suunnassa, peleissä paralleellinen vieritys), valaisemalla näyttämön oikein (epäsuora valo), tai etsimällä kuvakulmia joissa on voimakas perspektiivi. 

3d-tila käsikirjoituksessa

3d:n voi käsittää olevan olemassa myös tarinan kannalta. 3d:tä on myös kirjassa, jos tapahtumapaikka kuvaillaan riittävän tarkasti. Jos kirjoittajan kertomus perustuu vahvasti tositapahtumiin, tarinan tilasta ja aikakäsityksestä tulee helposti looginen, mutta koska tarinat yleensä tapahtuvat mielikuvitusmaailmassa, syntyy helposti ristiriitoja.

Lavasteet

Elokuvien maailmaa voi selkeimmin mitata sen mukaan, kuinka paljon kamera voi liikkua ja pyöriä näyttämöllä. Maailma voi olla sellainen, että se sallii kameran katsovan mistä suunnasta mihin suuntaan tahansa. Silloin lavasteiden tulee olla ovat mittavat. Joskus taas tila puuttuu kokonaan ja käytetään esim. staattista taustamaalausta, jolloin kameran on oltava ihan paikallaan. Yleisin tapa on jokin näiden välillä, ja lavasteet muodostavat esim. 90-180 asteen kaaren.
Keinotekoinen valaistus kuuluu aina lavasteisiin.
Lavasteissa merkitsee myös se, kuinka paljon lavasteet palvelevat juonta tai muuta sarjan tapahtumia. Myös estetiikalla on väliä.

Esimerkkejä

Hohto (lisätty 12.12.2012)

Stanley Kubrickin sanoi, ettei halunnu tehdä Hohto-elokuvan tapahtumapaikasta perinteisen kummitustalon näköistä, vaan odotti, että tarpeeksi iso huoneisto on jo sinällään kyllin aavemaisen näköinen. Lavasteet olivat britanniassa ja olivat aikansa (1980) suurimmat. Kuvaamiseenkin käytettiin silloista nykytekniikkaa, steadicamia, eli laitetta, joka tuottaa vakaata kuvaa, mutta on silti kannettava. Osa kohtauksista kuvattiin pyörien päällä, ja ilmeisesti myös kiskoilla. Hohto on hyvä esimerkki siitä, miten liikkuvalla kameralla voi vangita 3d-tilan, ja miten tila jo sinällään vaikuttaa katsojaan psykologisesti.

Pieni Hohto-elokuvan tilasta kertova dokumentti

Kyllä isä osaa

Kyllä isä osaa -komediasarjan koko toinen tuotantokausi kuvattiin aidossa talossa, Tampereen Pikilinnassa. Lavasteiden määrä oli arvatenkin melko pieni, mutta pari kohtaa poikkesi todellisuudesta. Ensinnäkin sarjassa esitetty asunto ei varmaankaan ollut yhtenäinen asunto, vaan makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön lavasteet sijatsivat todellisuudessa pikilinnan eri puolilla. Sarjassa ei myöskään saanut oikeaa kuvaa huonekorkeudesta ja suurista ikkunoista. Korkeat huoneet olivat varmasti ihanteelliset sarjan kuvauksiin - puhumattakaan ikkunoista.
Ehkä juuri talon isojen, ateljeemaisten ikkunoiden ansiosta sarjasta jäi unohtumattomasti mieleen sen aidon oloinen valaistus. Sarjassa oli paljon kohtauksia, jotka sijoittuivat tiettyyn vuorokauden aikaan, ja kuvaukset olivat selvästi myös tehty oikeaan aikaan päivästä. Siten kun sarjaa katsoi useampaan kertaan, se tuntuu aina vain aidommalta oppiessa hahmottamaan vuorokauden ajan valon mukaan. Ikkunoista näkyi myös aavistuksen verran Tampereen kaupunkielämää, jopa Tammelan torille.
Sen sijaan sarjan ensimmäinen kausi, joka on hyvin ilmeisesti kuvattu teollisuushalliin rakennetussa rintamiestalon näköiskopiossa, jättää suuresta vaivannöstä huolimatta tyhjäksi. Studiossa kuvaamisen ongelma ovat ikkunat, ja se on yllättävän suuri asia.

Blondi tuli taloon

Draama- ja saippuasarja Blondi tuli taloon on kuvattu studiossa, ja tämä on itselleni hieman yllättävää. Mahtuiko niin paljon maailmaa todellakin johonkin 1990-lukulaiseen studioon. Vaikka ikkunat oli aina peitetty sälekaihtimilla, niin usko todelliseen ympäristöön säilyi pitkään.
Speden tuottaman sarjan erikoisuus oli melkein kokonaan lavastettu omakotitalo. Eteinen, kolme huonetta ja keittiö olivat kaikki hyvin kolmiulotteisia. Keittiö oli jopa harvinainen muiden seuraamieni sarjojen joukossa: Koko huone oli lavastettu ja kamera pystyi kiertämään 360 astetta neljän seinän sisällä. Muut huoneet olivat melkein yhtä täydellisiä, jättäen vain yhden seinän pois, jotta kuvaaminen voitiin suorittaa ulkopuolelta. Silti varmasti kamerat tuotiin sisälle, ja liikuttiin vapaasti kuvaten kohti sivuseiniä.
Lavasteilla ei myöskään ollut juuri esteettisiä tarkoituksia, vaan lavasteen yksinkertaisesti kuvasivat missä on keittiö, ruokapöytä, kirjoituspöytä ja wc. Talon väritys oli enimmäkseen valkonen ja harmaa. Jokunen maalaus seinällä oli sentään piristämässä.
Tuntuu siltä että talosta tehtiin vähän lapsenomaisesti liiankin täydellinen ja arkinen. Myöhemmin samoja lavasteitä hyödynnettiin Uuno Turhapuro -sarjassa, joka pilasi hyvän blondi-illuusion.

Karvinen (The Carfield show)

Karvisen 3d-animaatiosarja on tehty tietokonegrafiikalla, jossa maailma on yhtenäinen 3d-malli. Sarja on ehkä ainoa olemassa, jossa on fiktiivinen ja silti täysin kolmiulotteinen talo. Sen lisäksi talon naapurusto ja jopa koko kaupunki näyttää olevan yhtenäinen 3d-malli. Tosin ihan GTA IV:n kaltaisesta kehittyneestä kaupungista ei ole kyse, vaan sarjan grafiikka on pelkistettyä. Visuaalinen ilme muistuttaa Blondia, mutta lajityyppi on hyvin toisenlainen.

Big Brother

Big Brotherin voi myös lukea melkein täysin kolmiuloitteisen lavastuksen omaavaksi sarjaksi. Sen ajallinen ulottuvuus on tietysti johtonmukainen. Harmi vaan ettei BB-talo muistuta juuri oikeaa taloa. Etenkin sen valaistus on hyvin epäaito, ja seinillä olevat toispuoleisesti valoapäästävät peilit ovat oikeastaan kolkkoja. Mutta ihmiset ovat aitoja ja elävät tilassa aitoon tapaan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Big_Brother

Tanskalainen maajussi

Lopulta ainoa ohjelma, joka toteuttaa 3d:n aidossa ympäristössä, on realityohjelma Tanskalainen maajussi. Sarja on kuvattu aidolla, pienellä maatilalla käsivarakameralla. Se näyttää perustuvan siihen että yhdellä ihmisellä, Frank Erichsenillä on halu elää maatilalla ja puhua kameralle. Kaikki kotieläimet, kasvit ja työkalut näyttävät kauniilta ja niitä on piristävää katsella. Tuo on sarja jonka haluaisin nähdä 3d-versiona jos minkä.

Yhteenveto

Tanskalainen maajussi noudattaa hyvin toisen tanskalaisen, elokuvaohjaajan, Lars von Trierin luomaa dogma 95-julistuksen ohjeita, joiden tarkoituksena on kasvattaa elokuvanteon "puhtautta". Tämä tarkoittaa että kaikista ylimääräisistä 3d-tehosteista pidättäydytään. Mutta pitäisikö Kyllä isä osaan isot, ateljeemaiset ikkunat laskea ylimääräisiksi tehosteiksi? Ja eikö Blondi-sarjaa varten rakennettu omakotitalo, tarjoisi puhtaan tilan juonelle verrattuna siihen, että näytelmä tapahtuisi sattumanvaraisesti valitussa oikeassa omakotitalossa?

perjantai 28. lokakuuta 2011

Windowsin Taskbar - Evoluutiota vai harhailua?

Kannattaako uskoa ylistyspuheita Windows 8:n uudesta Metro-käyttöliittymästä? Tämä kysymys herää kun tarkastelee Windowsin käyttöliittymän mielivaltaista harhailua ideasta toiseen?

Windows 1.0:n käynnissä olevat, pienennetyt ohjelmat näkyvät alapalkissa.
  Erikoisinta on se, että ulkoasultaan lähimpänä nykyistä versiota on windowsin ensimmäinen versio, 1.0. Sekä ensimmäisen, että viimeisen windowsin alalaidassa on nauha, jossa on isoja kuvakkeita. 24 vuotta sitten oltiin yllättävän kaukonäköisiä, mitä tulee käyttöjärjestelmän ulkonäköön. Tosin toiminnoiltaan Windows 1.0 erosi seiskasta kolmella tavalla: Ensinnäkin, kuvakkeet eivät toimineet käynnistyspainikkeina: Ohjelmat käynnistettiin tiedoston- eli resurssien hallinnasta. Toiseksi, kuvake oli näkyvillä vain silloin kun ikkuna oli pienennettynä. Ja kolmanneksi, ohjelman tilatietoja ei voinut lukea nauhan kuvakkeesta.

Jälkiviisasti ajatellen, äskeiset ominaisuudet eivät vaadi ihmissukupolven mittaista kehitysaikaa.

Mutta seuraavissa windows-versioissa kehitys lähtikin täysin uuteen suuntaan ja nauha "katkesi". Ilmeisesti näyttöpinta-alaa lisätäkseen Microsoft vapautti pienennyskuvakkeet nauhasta. Windows 2.0:ssa  pienennyskuvakkeet olivat ikkunoiden seassa, ja ongelmaksi tulikin se, että kuvakkeet hautautuivat niiden alle. Ikkunan pienennyspainikkeessa oli edelleen nuoli alareunaan, joka oli epäloogista.

"Käynnistysyksikkö".

Start-valikko, eli ohjelmien käynnistysyksikkö, luotiin periaatteessa jo Windows 3:ssa. Jostain syystä ohjelmien pikakäynnistyskuvakkeet piti erottaa pienennyskuvakkeista. Koska työpöydällä oli jo pienennyskuvakkeita, joiden kanssa käynnistyskuvakkeet olisivat menneet sekaisin, luotiin Program manager, eli järjestelmän hallinta. Idea oli se, että kaikki pikakäynnistyskuvakkeet sijoitettiin samaan ikkunaan, ja pienennyskuvakkeet olivat edelleen työpöydällä. Käyttäminen oli hankalaa ja epäloogista, vaikka käyttöjärjestelmä oli muuten hyvä.

Windows 95:ssä alanauha palautettiin käyttöön 10 vuoden jälkeen, ja siitä tuli tila pikakäynnistys- ja pienennyskuvakkeille. Kuvaketyyppejä pidettiin kuitenkin edelleen erillään toisistaan. Ja edelleen palkin viemä tila haluttiin minimoida: Pienennyskuvakkeet puristettiin pienennyspalkiksi ja käynnistyskuvakkeet laitettiin pudotusvalikkoon nimeltä, Start, jolla oli iso rooli käyttöjärjestelmän mainoksissa. Työpöydällä oli edelleen tilaa kuvakkeille, mutta tällä kertaa se kuuluikin puolestaan käynnistyskuvakkeille. Koneelle asennettavat ohjelmat asensivat oletuksena kuvakkeensa sekä käynnistysvalikkoon että työpöydälle.

Windows 98:n mukana tuli vielä kolmas kuvaketyyppi, system tray, joka ilmaisi käynnissä olevien ohjelmien tilaa pienellä kuvakkeella taskbarin oikessa päässä.

Lopputilanne. 24 vuoden jälkeen ollaan päädytty yllättävän lähelle lähtöruutua.
 2000-luvulla kehitys on ollut johdonmukaisempaa, ilmeisesti pyrkien ainoastaan jäljittelemään Applen dockia. Windows XP:ssä työpöydän käynnistyskuvakkeista alettiin luopua, ja mainostetulla Start-valikolla on pienempi rooli kuin aiemmin. Windows 7:ssa käynnistys- ja pienennyspainike, ja ohjelman tilan ilmaisin, toimivat samassa kuvakkeessa, ja system trayta käytetään hillitymmin.

 Mutta kehitys ei jää tähän. Windows 8:n design-tiimi haluaa rohkeasti perustaa käyttöliittymälogiikan metrossa näkemiinsä kyltteihin, ja on saanut hyvää palautetta siitä. Vaikka Microsoft tekisi millaisen käyttöliittymän tahansa, se määrää aina tavan jolla useimmat käyttää tietokonetta.