keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Intuitiivista pohdiskelua salaliittoteorioista

Kirjoitin tämän tekstin koulutyönä ÄI4-kurssin tehtävään.


Tietokirjailija Petteri Järvinen pohdiskelee blogissaan 3.11.2019 kuulentojen salaliittoteoriaa. Hän on erityisen kiinnostunut psykologisista mekanismeista, jotka tuottavat disinformaatiota, eli väärää tietoa. Kirjoituksen teesi on, että salaliittoteoriat johtuvat näistä mielen mekanismeista. Osansa saa myös uudet mediat, eli elokuvat ja internet, jotka kirjoittajan mukaan vääristävät ihmisten ajattelua.

Järvinen kertoo keskustelleensa ennen kirjoitusta yhden kuuskeptikon kanssa, mikä on ilmeisesti ollut pontimena kirjoitukselle. Hän on aikaisemminkin kunnostautunut salaliittoteorioiden tutkimisessa, esimerkiksi 9/11-teorioissa, joista hän niin ikään kirjoittaa blogissaan. Retorinen ja vähän absurdikin aloitus, ”olivatko kuulennot huijausta” tuntuu vähän läpinäkyvältä klikkiuutiselta. Teknisen blogin lukijakunta tuskin epäilee kuulentojen aitoutta.

Järvinen ei itsekään usko kuulentojen takana olevaan salaliittoteoriaan ja hänen perustelunsa teorian paikkansapitämättömyydestä on sinänsä rationaalista ja loogista päättelyä. Yksi yleisimmistä todisteista salaliittoteorian puolesta on, että kuukävelyllä otetuissa valokuvissa ei näy tähtiä. Järvinen osoittaa tämän väitteen turhaksi toteamalla, että jokainen voi toisintaa tähtien näkymättömyyden omalla kamerallaan.

Kirjoittaja perustelee teorioiden heppoisuutta sillä, että Apollo-projektiin osallistui tuhansia ihmistä. Sellaista joukkoa ei olisi voitu estää ilmiantamasta salaliittoa. Lisäksi Apollo 13 osoittaa hänen mielestään sen, että lennot voivat myös epäonnistua. ”Miksi NASA lavasti yhden lennon päättymään melkein katastrofiin”, kysyy Järvinen. Hän kirjoittaa, että salaliittoteoreetikoilta puuttuu oma versio tapahtumista, vaihtoehtoinen kokonaiskuva. He etsivät vain virheitä.

Järvisen tapana ei ole kuitenkaan pysyä pelkästään insinöörin alalla. Hän on kiinnostunut löytämään syitä salaliittoteorioille. Hänen kirjoituksensa vilisee psykologisia väitteitä ja hän argumentoi väitteitään maalaisjärjellä, jonkinlaisen kansanviisauden muodossa. Tälläisiin aksioomeja on vaikea toisintaa tai hakea niihin vastaväitteitä. Järvinen muun muassa väittää, että ihmisellä on taipumus uskoa se, jonka hän haluaisi olevan totta, ja niitä asiantuntijoita, jotka ovat samaa mieltä hänen kanssaan.

Järvinen väittää muunmuasssa, että elokuvat ovat totuttanneet meidät epäilemään viranomaisten antamaa tietoa. ”Samaistumme elokuvien totuutta paljastaviin sankareihin.” Lisäksi Järvinen toteaa, että videokerronta vaikuttaa ihmisiin”pelottavan tehokkaasti”. Hän todistaa väitteensä linkittämällä esimerkkejä tällaisistä elokuvista. Elokuvien turmiollisuus on ikivanha olettama, jota tässäkin käytetään väitteiden tukena.

Salaliittoteorioiden kehittelyä kiihdyttää Järvisen mukaan sekin, että siinä hyödynnetään internetiä ja joukkoistamista. Kirjoituksessa internettiä kuvataan ”mainioksi kasvualustaksi eksoottisille ajatuksille” ja salaliittoteoreetikot ovat ”nojatuolietsiviä”. Spekulaatiot ruokkivat hänen mukaansa toisiaan ja tuhoavat terveen harkinnan ja maalaisjärjen. Hän ei avaa tätä prosessia sen enempää, mutta tässäkin viitataan tuttuun olettamaan. Sanotaanhan sananlaskussakin, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Kirjoituksen ainut varsinainen faktatieto on, että noin 10 prosenttia ihmisistä ei usko kuulentoihin. Toki Järvinen kertoo nähneensä yhden viittaamistaan elokuvista 5.4.1979 Tampereen Petit-teatterissa. Hän käyttää tässä lähteenä omaa kirjanpitoa. Nämä tiedot ovat lähinnä kosmeettisia; ne eivät kerro mitään salaliittoteorioiden syistä.

Olisi ihme, ellei salaliittoteorioista olisi enempää tutkittua tietoa, esimerkiksi koulutustason korrelointia salaliittoteorioiden kanssa. Kirjoitus toimii lähinnä intuitiivisena pohdiskeluna, joka on syntynyt kirjoittajan omista kokemuksista.

http://pjarvinen.blogspot.com/2019/11/olivatko-kuulennot-huijausta-kysyvat.html

torstai 28. kesäkuuta 2018

4G-verkon juhannusruuhka

Meillä maaseudulla on 4G-verkko toimii tavallisesti mukavalla, vähintään 25 Mb/s nopeudella. Maaseudun verkot toimivat 800 Mhz alueella, ja teoreettiseksi nopeudeksi luvataan 50 Mb/s. Tämä ihannenopeus jää aina saavuttamatta, koska yhteys tukiasemaan ei ole käytännössä häiriötön. Mutta eihän maalla ole koskaan niin kiire.

4G:n todelliset ongelmat alkavat vasta, kun käyttäjiä on enemmän. On puhuttu esim. urheilukilpailujen tukkivan verkon.

Päätin mitata yhteyttä juhannusviikolla, kun kesämökit ovat asuttuja. Tulos on selkeä:

Nopeus on annettu keskiarvoina eri mittauksista, jotka ovat tehty klo 10.00 ja 23.00 välisenä aikana, 15 minuutin välein.

Nopeus romahti jo torstaina kello 15 ja 16 välisenä aikana. Siihen voi vaikuttaa samaan aikaan alkanut sade, joka luonnollisesti heikensi yhteyttä tukiasemaan. Toisaalta nopeus pysyi alhaisena, 16 Mbps kieppeillä, vaikka sade loppui illalla.

Netti oli hitaimmillaan juhannusaattona kello 15.45. Vaihtelu oli voimakasta. (Huom. alimmissa kuvioissa nopeus on annettu megatavuina sekunnissa, ei megabitteina sekunnissa, kuten kuvassa on virheellisesti ilmoitettu.)

Jalkapallon MM-kisojen alkusarjaa pelattiin viikon jokaisena päivänä, ja katsojia oli keskimäärin puolisen miljoonaa. Koska alkusarjan ottelut lähetettiin joka päivä samoihin aikoihin, niiden vaikutus nopeuteen on helppo laskea. Kuvan alempi käyrä kertoo, onko ottelu käynnissä.
Kuviosta ei näe heti, että hidasteliko netti urheilukilpailujen yhteydessä. Toki korrelaatio nopeuden ja ottelun käynnissä olemisen välillä on selvästi negatiivinen, noin -0,57. Se johtuu myös siitä, että ottelut olivat sijoitettu iltaan, jolloin nettiä käytetään muutenkin paljon.

Jos korrelaatio lasketaan välillä 14.30 ja 23.00, saadaan tulokseksi noin -0,26. Selkeimmin ottelut vaikuttivat netin nopeuteen torstaista lauantaihin, eli jalkapallo kuului osana juhannuksen viettoon.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Vanha televisio, osa 6.: Rajapinta

Television katselu siirtyy netin ns. suoratoistopalveluihin. Television käyttö muuttuu. Aikaisemman lineaarisen ohjelmavirran sijasta käyttöliittymästä on tullut monimuotoinen. Ohjelmat voi valita tekstihauilla, aiheiden mukaan järjestettyinä, suosituksina, jne. Vain mielikuvitus on rajana -- siis teoriassa.

Areena, Katsomo, Ruutu sekä Youtube ja NetFlix tarjoavat kaikki oman käyttöliittymänsä omassa sovelluksessaan. Ohjelmia ei valitettavasti voi katsoa muilla tavoin, ja monopolien tapana on johtaa ongelmiin. Sovellusten käyttö pitää opetella jokaiselle erikseen, ja virheelliselle tai huonosti toimivalle sovellukselle ei aina löydy vaihtoehtoa. Areena ja Ruutu käyttää Flashia ja Katsomo tarvitsee Silverlightin. Näin helmikuussa 2017.

Tältä Firefoxin käyttäjältä jää Ruudun ohjelmat katsomatta.

Internet-tv:tä varten on kehitetty IPTV-protokolla, mutta sen yleisyydestä ei ole tietoa. Teoriassa Areenan kaltainen palvelu voitaisiin toteuttaa avoimella rajapinnalla, mutta näin ei selvästikään toimita.

Poikkeus oli TVkaista, joka tarjosi avoimen rajapinnan niin, että TV-ohjelmia pystyi katsomaan vapaasti valitsemalla soittimella. Kun TVkaistaa käsiteltiin oikeudessa, puhuttiin tallentamisesta, mutta ehkä syytteen nostamiseen vaikutti myös palvelun rajapinta.

Tv-yhtiöt voivat pysyä suljetuissa, flash-pohjaisissa palveluissa niin pitkään kuin itse haluavat. Halu varjella sisältöä laittomalta kopioinnilta on pitkittänyt rajapintojen avaamista. Voi vain arvella kuinka kauan tämä jatkuu.

Broadcast-televisiolla sen sijaan on aina ollut avoin rajapinta, jolle sovelluksen tai laitteen voi valita vapaasti. Nykyinen DVB:n standardi on kuvattu ETSIN toimesta.

http://www.etsi.org/deliver/etsi_en/300400_300499/300468/01.11.01_60/en_300468v011101p.pdf

tiistai 7. helmikuuta 2017

Vanha televisio, osa 5: Passiivisuus

2010-luvun alussa tiedeuutisten otsikot toistivat, että television katsominen lyhentää elinaikaa. Otsikointi tyyliin "TV:n katselu on kuollettava pahe" keräsi lukijoita. Perusteita ei jutuissa kerrota.

On helppo uskoa, että runsaasti televisiota katsovat kuolevat nuorempina. Se on tilastollinen väite, joka on helposti tutkittavissa. Mutta korrelaatiosta ei voi vetää syy- ja seuraussuhdetta. Kuinka paljon televisio nostaa niiden elämänlaatua, jotka eivät muutenkaan liikkuisi? Yhtä hyvin tilastoista voisi nähdä, että jääpiikkejä käyttävät ihmiset hukkuvat muita useimmin. Hehän liikkuvat keskivertoa useammin jäillä.

Henkisellä puolella logiikka on sama. Televisio-ohjelmat auttavat ymmärtämään maailman ongelmia, vaikka ne toisaalta yksinkertaistavat niitä. Latteasta ajattelusta voidaan syyttää televisiota, mutta toisaalta täysin sivistyksen ulottautumissa olevat hyötyvät televisiosta. Varmasti moni masentunut ihminen saa tv-ohjelmista motivaatiota. Se voi toimia porttina liikunta- tai lukuharrastukselle. Tai sitten porttina passivoitumiselle.

Manipulointi

Entä onko passiivinen television katsoja vain vastaanottaja, jota hallitaan median välityksellä? Pitää muistaa, että Euroopan pisin rauhanaika ajoittuu juuri television aikakaudelle. Onko televsio saanut ihmiset ymmärtämään muita kansoja, vai johtuuko tämäkin passivoitumisesta? Toisaalta tuntuu, että Pohjois-Korean kansaa hallitaan television avulla. On mahdotonta sanoa, oliko muna ennen kanaa.

Ja onko se lopulta kiinni tekniikasta? Internetin piti tuoda paluukanava kansalaiselle. Siltä se näytti 2000-luvun alussa, mutta jo 10 vuotta myöhemmin monet lehdet olivat poistaneet mahdollisuuden kommentointiin nettisivuillaan. Nyt bloggarit valittavat lukijapulasta, minäkin, ja maailman huomio on kiinnittynyt Trumpin viesteihin.

Nettikeskustelu on lähes yhtä yksisuuntaista kuin televisio. Harvat luovat sisältöä, kun muut vain seuraavat sitä. Huipputwiittaajat ja -bloggaajat saavat kymmeniätuhansia kommentteja, mutta eivät vastaa yhteenkään. Jostain syystä vastaamattomuudesta on tullut tapa. Kirjoittaja ja lukija ovat eri rooleja.

Sitä paitsi televisiossakin oli ohjelmia, jotka perustuivat kansalaisten aktiivisuuteen. Hakupaloissa voitiin hakea esinettä. PoliisiTV:ssä pyydettiin havaintoja rikoksille. Jopa jääkiekon MM-kisoissa 1995 palautteiden osuus, ja niiden kommentoiminen oli merkittävää. Nykytelevisiossa kommentit tuntuvat olevan erillisiä, toisille katsojille tarkoitettuja twiittauksia, jotka näytetään ruudussa.

Vihapuhe ja valeuutiset

Se, että kuka tahansa voi julkaista mitä haluaa, on johtanut ongelmiin ja jopa sotiin. Halutaan yhä räväkämpiä, huomiota herättäviä julkaisuja. Internetissä vastuu on usein ainoastaan yksilöillä, ja siksi julkaisut ovat altiita virheille ja ylilyönneille. Toisaalta ihmisten kiihottaminen laittomuuksiin voidaan tehdä vaikka maapallon toiselta puolelta, eikä sitä voida aina rangaista.

Ehkä kontrolli on hyvä. Sillä voidaan suojella esim. lapsia turhan kovalta markkinoinnilta. Toisaalta voidaan opettaa moraalia vankiloihin. Ei varmasti ole hyvä ajatus aktivoida vankeja tuottamaan vapaasti valitsemaan sisältöä julkisuuteen.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Vanha televisio, osa 4: Digihuuma

1990-luvun lopulla digitaalisuus alkoi valloittamaan tv-alaa. Voisin tiivistää niin, että digitaalisuus on kaksiteräinen miekka.

Digitaalisuus toi luonnollisesti vakaan siirron ja tallennuksen. Kunhan antenni on kunnossa, on kuvan vastaanotto on aina täydellinen. Tallennettaessa mitään ei häviä.

Mutta digitaalisuus ei paranna kuvanlaatua absoluuttisesti, vaan vaatii pientä "huijausta", häviöllistä kuvanpakkaamista. Alkuperäinen, pakkaamaton kuva ei mahtuisi radioaalloille tai kovalevylle sellaisenaan. Tämä tuntuu olevan sokeapiste, josta ei juuri keskustella.

Digitaalisuus tuli valtavirtaan DVD-levyjen ohessa. Pakkaamiseen käytettiin silloin alkeellista MPEG-2 -algoritmia. Pelkkä algoritmi ei yksin ratkaise kuvanlaatua, vaan se, miten kuva esikäsitellään ja miten algoritmia käytetään. Lopputulos DVD-levyillä on mielestäni usein hyvä.

Mutta digihuuma riehui myös muualla. Haluttiin mahduttaa enemmän materiaalia vanhoilla resursseilla.

Digi tuli pian laajalti televisioon, ensimmäisenä satelliittikanaville. Canal Digital mainosti katsoille mahdollisuutta valita kuvakulma itse. Siitä ei tullut hittituotetta. Myöhemmin joku totesi, että kuvakulman valinta on parempi jättää ammattimaiselle ohjaajalle. En tiedä kuka niin sanoi, mutta siihen sisältyi suuri viisaus. Se olisi poistanut monta turhaa odotusta.

Digi valtasi jopa ministeriön, ja Yle lupasi esim. uutiskanavan, josta tulee ajankohtaisohjelmia kellon ympäri. Ylellä oli jopa viisi kanavaa. Välillä kuvanlaatu oli puuroa, kun kanavat oli mahdutettu yhteen kanavanippuun. Lisäksi digi-tv-signaali pakataan reaaliaikaisesti, jolloin tuskin päästään DVD-levyjen laatuun.

YLE24:n ja Yle Extran taipaleet jäivät lyhyeen. Sittemmin myös toiset lisäkanavat, Teema ja Fem, yhdistettiin yhdeksi kanavaksi.


Iskelmä/Harju&Pöntinen mainostaa digitakanavallaan seuraa miehille.

2000-luvulla MPEG-4:n uskottiin mullistavan kaiken. Tuli 3D, mutta ainakin tv:n puolella sen suosio jäi lyhyeksi. Youtubessa on kokeiltu 360 asteen kuvaa ja 60 fps:n videoita, ja myytävissä televisioissa on jo 4k-valmius.

Yle on jopa siirtymässä kokonaan 1920x1080 tarkkuuden kuvaan. Sekään ei liene ajateltu loppuun asti, sillä sekä Ruotsin SVT:ssä että Euroopan yleisradioliitossa on tutkittu, että parempi kuvanlaatu saavutettaisiin jättäytymällä 1280x720 tarkkuuteen, ja nostamalla tarkuuden sijaan kuvataajuutta.

SD-tarkkuuksiset "suttutelevisiot" saavat nyt ylimielisiä kommentteja. Mutta täytyy muistaa aiemmin mainuttu: SD-kuva on tiivistettyä, ja ilman pakkaamista se näyttäisi upealta. Lisäksi pakkaaminen tehdään reaaliajassa, joka sekin heikentää pakkaamista. Onko uusi pakkausalgoritmi ratkaisu?

Kohinan seassa täytyy muistaa, että analogisen tv:n aikana kukaan tuskin kaipasi parannuksia televisioon kuvanlaatuun. Digitaalisen siirtojärjestelmän piti olla halvempi, mutta kuvan oikeanlainen pakkaus vaatiin ammattilaista. Rahaa on palanut niin, että mm. broadcast-verkko jouduttiin yksityistämään. Tällä hetkellä Yle on irtisanomassa 60 henkeä tuotannosta ja desingistä.

DVB-T2/MPEG-4 -yhdistelmä on kuitenkin yleistymässä ja saavuttamassa stabiilin kompromissin. Ehkä sen myötä tilanne rauhoittuu pitkäksi aikaa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Vanha televisio, osa 3: Analogisia muistoja

Kahdessa ensimmäisessä osassa käsiteltiin radiolle yhteisiä asioita. Tämän postauksen aihe ottaa kantaa näköradioon, sen analogiseen kauteen.

Televisio on alkujaan yksinkertainen ja kaunis keksintö.  Keskeistä siinä oli saksalaisen insinöörin Paul Nipkowin vuonna 1884 esittämä ajatus siitä, miten kuva voitiin hajottaa pisteiksi (tai juoviksi), välittää ne peräkkäisenä signaalina, jälleen synkronoida, ja koota. Tehdäänkö se pyörivillä levyillä vai elektroniputkella on sama asia. Nipkowin periaate oli käytössä koko analogisen television valtakauden.

Analogisen verkon sulkemisesta on tätä kirjoittaessa noin 10 vuotta. Joskus niin jokapäiväinen ilmiö on enää vain muistikuvien varassa.




Hetki, jolloin analoginen lähetys sammuu MTV3-kanavalla.

Kuka uskoi 1990-luvulla, että televisio voisi vanheta? Analoginen televisio oli staattinen ja itsestään selvä media. Lähes kuin kirja. Mitä muutoksia kirjaan on tullut? Tietysti on olemassa kuvakirjoja, äänikirjoja ja niitä lasten kirjoja, joissa sivujen välistä pomppaa vaikka mitä. Mutta tekstipohjaiset kirjat ovat pitäneet valta-asemaa varsinaina kirjoina. Vuosisatojen kuluessa suurin muutos on tapahtunut niiden kieliasussa ja kirjasimissa, ei niinkään painotekniikassa. Samalla tavalla muutokset televisiossa koskivat vain sen kieltä ja tyyliä.

Analogista televisiota ei vertailtu resoluutioilla, eikä pakkaamatonta videokuvaa voi verrata nykyiseen, häviöllisesti pakattuun. Pullonkaulana olivat lähinnä erilaiset sähkömagneettiset lieveilmiöt vastaanottimessa. Lisäksi kuvaputken lasinen, pyöreä pinta peilasi tehokkaasti valoa ikkunoista.

Kuvassa ei kilpailtu tarkkuudella, mutta se epätarkkuus korvattiin esimerkiksi riittävällä zoomauksella jo kuvauspäässä. Kuvaaminen oli oma taiteenlajinsa ja kuvakäsikirjoitus oli oma kieli, jolla voitiin kuljettaa tarinoita. Toisaalta kuvalliset elementtit, esim. lavasteet ja maskeeraus, eivät välttämättä olleet määräävässä osassa. Lopputulos jäi usein sattuman sanelemaksi, vaikkakin hyvin autenttiseksi. Tuntannossa resursseja jäi enemmän käsikirjoitukselle ja dialogille.
Television esi-isä?
Tarina siitä, että Nipkow keksi television juuri jouluaattona ja kotonaan, yksinään öljylampun valossa, on hyvin kuvaava. Analoginen televisio ei ollut mikään laite, jolla päästä virtuaalimaailmaan. Se oli nurkassa välkkyvä laatikko, joka toi kertoi viestiään ihmisille.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vanha televisio, osa 2: Reaaliaikaisuus

Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen kohdistuvista utopioista. Tässä osa on omistettu television reaaliaikaisuudelle.

Linnanjuhlat, uutiset, olympialaiset, vaalit, musiikkikilpailut... Reaaliaikaiset lähetykset keräävät Suomessa miljoonia katsojia. Broadcast-tekniikalla voidaan lähettää yhtä asiaa kerrallaan, ja se loistaa silloin, kun matkapuhelinverkko rasittuu yhtäaikaisista käyttäjäryntäyksistä. Vuonna 2014 uutisoitiin jalkapallon mm-kisojen tukkineen mobiiliverot, kun nettilähetyksiä katseltiin kesämökiltä.

Reaaliaikaisuus aiheuttaa myös ongelmia. "En minä silloin ehdi, koska tulee Urheiluruutu", lausui muistaakseni Tuomas Kyrö. 1990-luvulla televisio hallitsi ainakin omaa ajankäyttöäni melkoisesti. Jopa uusintana lähetetävät sarjaohjelmat oli katsottava määrättyyn aikaan, määrättynä viikonpäivänä. Monina poutaisina ja lämpiminä iltoina piti valita, istuuko ruudun ääressä vai jättääkö katsomatta. Ja monet ohjelmat jäivät katsomatta, usein lopullisesti. Näin 2010-luvulla se tuntuu turhauttavalta, mutta...

Mutta elämä on aina valintoja. Netin suoratoistopalveluissa valintaa seuraa välittömästi katsominen, mutta reaaliaikaisessa televisiossa katsomispäätös suunniteltiin usein koko illaksi etukäteen. Muistoissani on siksi monet lapsuuden illat, kun lähetystä on odotettu alkavaksi ulkona. Liikuntakiintiö monesti täytetty  etukäteen erilaisissa pihaleikeissä, ja vasta ohjelman alkaessa on siirrytty sisätiloihin ruudun ääreen.

1990-luvulla ohjelmatietojen lehdistä lukeminen kehitti niidenkin lasten lukutaitoa, jotka eivät kouluun panostaneet. Ohjelmia ei tosin kovin montaa iltaan mahtunut, sillä lähetykset tulivat klo 16 ja 23 välillä kahdelta kanavalta. Itse olin erityisen tietoinen ohjelmistosta ja suunnittelin tv-aikatauluni yli viikoksi eteenpäin. Vastaavasti netti-tv:n, eli Areenan, Katsomon, ja TV-kaistan käyttäjänä olen vähän onneton: Vaikka ohjelmat voisi katsoa kun huvittaa, ne jäävät katsomatta, kunnes ne saavuttavat takarajan. En osaa katsoa ilman määrättyä aikataulua.

Koska puitteet olivat rajalliset, käytettiin ohjelmatiedoissa suurta kirjallista, poeettista luovuutta. Ohjelmatietojen piti mahtua sekä lehteen että televisioruudulle.  Aikataulu suunniteltiin niin toistuvaksi ja säännölliseksi, että katsoja tiesi ohjelmat ilman ohjelmalehtistä. Kaikessa piti pelkistää.

MTV3:n ohjelmatietoja ruudulla 22.5.1993

Olen aina seurannut tv-ohjelmien kommentointia, ja olen huomannut, miten ne usein koskettavat aikatauluja: Ohjelma-ajat eivät sopineet työvuorojen kanssa yhteen, lastenohjelmat sijoitettiin liian lähelle K18-sisältöjä, tai kaksi hyvää ohjelmaa tuli samaan aikaan eri kanavalta. Vastaavasti reaaliaikaisuus tuntuu olevan se , josta nykykatsojat suomivat vanhaa televisiota. Suunnattomasti ärsyttää se, ettei mainoksia voi kelata.

Mutta reaaliaikaisuus elää vahvasti netissä. Twitchissä jaetaan suoria lähetyksiä, joita tehdään kotona.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Vanha televisio, osa 1: Broadcast

Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen kohdistuvista utopioista. Ensimmäinen osa on hyvin tekniikkapainotteinen.

Broadcast, eli yleislähetys tarkoittaa signaalin lähettämistä ennalta määräämättömälle vastaanottajamäärälle. Signaali vain lähetetään -- riippumatta siitä, onko sillä nolla tai kymmenen miljoonaa vastaanottajaa. Yleisradiot hyödyntävät perinteisesti broadcast-tekniikoita.

1960-luvun loppupuolella ympäri Suomen nousi lähetinmastoja. Ne ovat edelleen maailman ja Suomen korkeampia rakennuksia, usein yli 300 metrisiä, teräsvaijerilla harustettuja mastoja (guyed mast). Jotkin niistä rakennettiin haastavissa olosuhteissa, kuten tunturin laelle rakennettu Pyhätunturin masto.

Maston yläpäässä on lähetinantenni, jossa kaapelilla johdettu vaihtovirta muuttuu radio-aalloiksi, eli sähkömagneettiseksi säteilyksi. Signaali kantaa kymmenien kilometrien säteelle. Alan harrastajat voivat kuunnella lähetyksiä jopa satojen kilometrien päästä. Maanpinnan kaarevuus on esteenä jatkuvalle signaalille, mutta ajoittain signaali heijastuu troposfäärin kautta moninverroin pidemmälle.

Netti ei ole täysin käyttäjäneutraali

Broadcast on tehokas tekniikka tähän arkkitehtuuriin, koska siinä yhdellä mastolla voi olla rajattomasti käyttäjiä. Signaali on kaikille yhteinen, ja asukastiheydellä ei siten ole merkitystä.

Sen sijaan matkapuhelinverkoissa (esim. 4G) lähettimellä ja mastolla on aina rajallinen määrä käyttäjiä. Osuvampi nimitys tälläiselle verkolle on englanninkielen cellular network, soluverkko, koska jokaisen käyttäjän signaali lähetetään tämän omalla fyysisellä alueella. Mitä enemmän alueella on käyttäjiä, sitä enemmän antenneja vaaditaan, ja sitä pienempiä solut ovat. Vaikka yksittäiset ihmiset voivat liikkua vapaasti laitetta käyttäessään, pitää verkko rakentaa kiinteästi alueen käyttäjämääriin perustuen.

Alueellisen ilmatilan lisäksi matkapuhelinverkko tarvitsee tietotekniikkaa, koska sen pitää käsittellä käyttäjien viestit. Jopa siinäkin tilanteessa, jossa käyttäjä haluaa vain vastaanottaa tietoja. Kun käyttäjä avaa nettisivun tai käynnistää suoratoistovirran, "vastaanotin" lähettää palvelupyynnön palvelimelle.

Palvelupyynnön vaatimus mutkistaa asioita pelkkään broadcast-tekniikkaan nähden. Ensinnäkin, käyttäjä jättää jälkensä palveluun. Usein palvelupyyntöön sisältyy tunnistetiedot, joten käyttäjä menettää anonymiteetin. Ylimääräiset pyynnöt toisaalta rasittavat palvelua. Palvelunestohyökkäys tehdäänkin juuri lähettämällä suuri määrä pyyntöjä. Vaikka palvelun, ainakaan julkisen yleisradiopalvelun periaatteena ei ole erotella käyttäjiä, se ei toisaalta voi olla niiden suhteen täysin neutraalikaan. Bottiverkon palveleminen kun kuluttaisi resursseja turhaan.


Broadcast on aina julkista, kun matkapuhelinverkon viestit ovat luottamuksellisia. Sekin on iso muutos television katseluun.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

MM-jääkiekon turnausformaatin mallinnusta

MM-kisojen pistelaskusysteemi antaa aina aivoilleni virikkeitä. Systeemi tuntuu omituiselta, mutta voin tietokoneohjelmalla osoittaa, että se toimii.

Pistelasku kausilla 2015 ja 2016

Turnaus alkaa alkusarjalla, joka kestää valtaosan turnauksesta. Joukkueet ovat valmiiksi jaettu kahteen erilliseen lohkoon A ja B. Lohkot on muodostettu aiempiin kisoihin perustuvan ranking-sijoituksen perusteella niin, että ne olisivat mahdollisimmat tasavahvoja.

Kummankin lohkon kaikki kahdeksan joukkuetta pelaavat toisiaan vastaan. Ottelut pelataan ratkaisuun asti. Jos ratkaisu tapahtuu varsinaisella peliajalla, pisteet jaetaan voittajan eduksi 3-0. Jatkoerässä tai rankkarikisassa (viralliselta nimeltä voittomaalikilpailussa) ratkaistussa ottelussa pisteet jaetaan tasaisemmin, 2-1.

Kumpikin lohko järjestestetään sen joukkueiden saamien pisteiden mukaisesti. Lohkon ykkönen on se, joka saa eniten pisteitä. Neljän vähiten pisteitä saaneen joukkueen pelit päättyvät. Niiden sijoitus turnauksessa selviää ensisijaisesti lohkosijoituksen mukaan. Jos ne ovat tasan, ratkaisee ensin pisteet, ja sen jälkeen muut tekijät.

Turnaus päättyy pudotuspeliin. Puolivälierässä lohkon A joukkueet pelaavan B-lohkon joukkueita vastaan käänteisessä järjestyksessä. A1 pelaa B4 vastaan, A2 pelaa B3 vastaan, jne. Välierissä ovat vastakkain 1A/4B – 2B/3A ja 1B/4A – 2A/3B. Voittajat jatkavat finaaliin ja hävinneet pronssiotteluun.

Tietokoneohjelmaa rakentamaan

Tietokoneohjelmaa tehdässä asioita kannattaa alussa yksinkertaistaa.

Joukkue on yhtäkuin sen vahvuustasoa kuvaava kokonaisluku. Perättäiset kokonaisluvut 0, 1, 2, ... luodaan komennolla.
joukkueet = range(16)
Alkulohkojen lohkojako määräytyy edellisten kisojen perusteella. Kokeilin kuitenkin muodostaa lohkot sattumanvarasesti sekoittaen listan, ja jakamalla se kahteen lohkoon.
random.shuffle(joukkueet)  
lohkoA = joukkueet[0:8]
lohkoB = joukkueet[8:18]
Sitten mallinnetaan alkusarja, jossa kaikki pelaa toisiaan vastaan. Koodin voisi rakentaa hätäisesti kahdesta silmukasta, mutta pythonissa on tätä varten ns. syntaktista sokeria. Tässäkin on yksinkertaistettu. Todellisuudessa pitäisi ottaa huomioon vielä otteluiden jakautuminen tasaisesti, sekä ajallisesti, että koti- ja vieraslogiikan suhteen.
for (id1, jo1), (id2, jo2) in itertools.combinations(enumerate(lohko), 2):

Voittaja saa ohjelmassani aina 3 pistettä. Jatkoaikaa tai rankkarikisaa ei ole mallinnettu.

Jatkopeleissä olen käyttänyt hyväksi järjestettyjä taulukoita: Sekä alkusarja-funktio että ottelufunktio palauttaa tulokset taulukkona, jonka solun järjestysnumero vastaa sijoitusta. Siten on helppoa osoittaa jatkopeliin valittua joukkuetta:

finaali = pelaa_ottelu_sort(valiera1[0], valiera2[0])
pronssiottelu = pelaa_ottelu_sort(valiera1[1], valiera2[1])
Lopuksi testataan vielä, onko tuloslista todenmukainen.

Ohjelman suorituksen perusteella neljä parasta joukkuetta menee aina täysin oikein, mikäli oletetaan, että parempi joukkue voittaa aina. Kisoissa pelataan 64 ottelua, ohjelmassani tehdään yhtä monta vertailua, ja tämä riittää neljän parhaan joukkueen löytämiseen. Koska millään joukkueella ei ole samaa taitotasoa, tasapelejä ei ilmene.
[15, 14, 13, 12]

Kiekko pomppii aina

Ongelmat alkavat, kun otetaan huomioon otteluiden tulosten sattumanvaraisuus. Turnausformaatin olisi siedettävä yksittäinen ottelukohtainen vaihtelu. Se ei saisi johtaa merkittävästi väärään lopputulokseen, ja joukkuetta tulisi arvioida pelattujen otteluiden keskiarvon mukaan.

Pienet vaihtelut joukkueiden taitotasossa ovat todennäköisempiä kuin suuret, eikä ole odotettua, että kaikki asiat menisivät joukkueessa pieleen. Oletan, että joukkueiden tasovaihtelu noudattaa normaalijakaumaa eli gaussinkäyrää. (Juhani Tamminen on kylläkin puhunut jääkiekon momenttum-ilmiöstä, mutta en tässä ota siihen kantaa.) Pythonissa on satunnaislukugeneraattori, joka laskee gaussin jakaumalla. Tulos ottelusta saadaan yksinkertaisesti laskemalla taitotason erotus, ja lisäämällä siihen satunnaisuutta gauss-funktiolla.
tulos = joukkue1 - joukkue2 + random.gauss(0, varianssi)
 Varianssi vaikuttaa pistelaskun onnistumiseen melkoisesti.


Jatkopohdiskelua


Tulokset olisivat vähän parempia, jos noteerattaisiin jatkoaika alkusarjan pistetuloksista. Näin ottelun tulokset saadaan tarkemmin, ja joukkueiden järjestys sarjan jälkeen määräytyy todenmukaisemmin. Kokeilin alustavasti, ja parhaimmillaan saavutetaan 5% tarkempia tuloksia.

Alkulohkojen järjestäminen aikaisempien tulosten perusteella auttaa, mutta pääasiassa vain sijoituksilla 5-16.

Vielä kuriositeettina QuickSort-funktion käyttö turnauksessa. Kuvassa virallinen pistejärjestelmä sinisellä ja QuickSort punaisella.


Lähdekoodi

# -*- coding: utf-8 -*-

import random, itertools

#Suorittaa yksittäisen ottelun
#Palauttaa tuplen, jossa (voittaja, häviäjä)
def pelaa_ottelu_sorted(joukkue1, joukkue2):
  if(random.gauss(joukkue1 - joukkue2, 0.5) < 0):
    return (joukkue2, joukkue1)
  else:
    return (joukkue1, joukkue2)

#Suorittaa lohkolle alkusarjan pelit
#Palauttaa tuplen, jossa lohkon joukkueet järjestettynä pisteiden mukaisesti
def pelaa_alkusarja_sorted(lohko):
  pistetaulu = [0]*8
  for (id1, jo1), (id2, jo2) in itertools.combinations(enumerate(lohko), 2):
    if pelaa_ottelu_sorted(jo1, jo2)[0] == jo2:
      pistetaulu[id2]+=3
    else:
      pistetaulu[id1]+=3

  #Järjestetään pisteiden perusteella
  return [x for (y, x) in sorted(zip(pistetaulu, lohko), reverse=True)]

#Toteuttaa turnauksen
#palauttaa neljä parasta joukkuetta, järjestettynä sijoituksen mukaan voittajasta aloittaen
def turnaus_sorted(joukkueet):

  lohkoA = pelaa_alkusarja_sorted(joukkueet[0:8])
  lohkoB = pelaa_alkusarja_sorted(joukkueet[8:18])

  puolivaliera1 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoA[0], lohkoB[3])
  puolivaliera2 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoA[2], lohkoB[1])
  puolivaliera3 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoB[0], lohkoA[3])
  puolivaliera4 = pelaa_ottelu_sorted(lohkoB[2], lohkoA[1])

  valiera1 = pelaa_ottelu_sorted(puolivaliera1[0], puolivaliera2[0])
  valiera2 = pelaa_ottelu_sorted(puolivaliera3[0], puolivaliera4[0])

  finaali = pelaa_ottelu_sorted(valiera1[0], valiera2[0])
  pronssiottelu = pelaa_ottelu_sorted(valiera1[1], valiera2[1])

  #jarjestetaan lopullinen ranking
  tuloslista = finaali + pronssiottelu

  return tuloslista


joukkueet = range(16)
random.shuffle(joukkueet)
print "Kaikki joukkeet:", joukkueet
print "Neljä parasta:  ", turnaus_sorted(joukkueet)

torstai 21. tammikuuta 2016

AAPUUVA! Kuvanpakkaus vie tikkaukset Jamesin taskuista

Vihdoinkin aihe, joka sopii blogin nimeen. Pureudumme tällä kertaa hyvänlaatuisen kuvan harhaan.

Tänäpäivänä videokuvaan kohdistuu tiettyjä voimakkaita vaatimuksia. Sen pitää sävähdyttää hienoilla efekteillä, mutta samanaikaisesti sen on mahduttava pieneen tilaan. Tämä johtaa aika erikoiseen lopputulokseen.

En nyt halua mennä teknisiin yksityiskohtiin (paitsi ehkä parissa viimeisessä kappaleessa), vaan haluan tarkastella tilannetta sellaisena kuin se on käytännössä esittäytyy. Aihe on niin monimutkainen, että kaikenkattavaa selostusta ei voi yhdessä postauksessa antaa. Seuraavassa kuitenkin jonkinlaisia esimerkkejä kuvan pakkaamisesta aiheutuvista ongelmista.

DVD vuodelta 2005, julkaissut EMI ja SubTV
 
Tavallinen digi-TV, n. 4000 kbs, MTV3 29.12.2015

Youtube, 720p, 1600 kbs, "julkaistu 24.2.2013"


DVD vuodelta 2005, julkaissut EMI ja SubTV


Tavallinen digi-tv, MTV3 29.12.2015

Youtube, 720p, "julkaistu 24.2.2013"


DVD-versiossa on selvästi kohinaa, joka on hävinnyt Youtuben versiosta. Youtube-kuva vaikuttaa ensinäkemältä jopa laadukkaammalta, ellei joukko yksityiskohtia olisi kadonnut. Tässä tapauksessa taskun kaksoistikkaus on pudonnut pois.

Tämä on tyypillinen esimerkki tiukasta MPEG-4-pakkauksesta, joka on yleistä Youtubessa. Minulle heräsi myös epäilys siitä, että televisiossa lähetetty versio olisi kokenut lievän MPEG-4-käsittelyn. Se on voinut tapahtua varastoidessa ohjelmaa, tai sitten lähettäessä se Digitalle lopullista MPEG-2 jakelua varten.

DVB-T-nauhoite TV2, 2015.

Sama TV-nauhoite pakattuna XviD-muotoon
Vertaisverkossa kiertävä Xvid-versio.
Tämän Kummeli-elokuvan pakkaamisessa retrotapetin rosoisuus on jäänyt pois. Tapetti on osa lavastetta, ja pelkkä tasainen seinä antaa studiomaisen vaikutelman. Ilman vertailukuvaa muutosta ei huomaa, ja kuva näyttää yhtä laadukkaalta.

TV1,dvb-t-lähetys
Areenan tallenne, "HD"



Tässä HD-tasoiseksi merkitty tallenne Yle Areenassa näyttää selvästi sumeammalta kuin TV:ssä esitetty.

Vasemmalla DVD ja oikealla MP4-tiedosto TV-kaistasta (n. 1500 kbs)
TVkaistan kuvanlaatun oli yllättävän hyvä, kun käytti korkeinta mahdollista bittivirtaa (nimellisesti 2000 kbs). Tässä terävöitetyssä kuvassa näkyy, kuinka videonpakkaus on suodattanut kohinat pois. Pitää silti muistaa, että kohinassakin on kuvainformaatiota, ja suodatuksella menetetään osa siitä.

TV2, tavallinen digi-tv

TV2, HD 1280x720, nettisteam (H.264)
Hiihtokisojen mainokset näkyvät HD-lähetyksessä selvästi paremmin, vaikka lähetysvirta on 25% alhaisempi. Toisaalta maisemasta ei voi yksiselitteisesti sanoa samaa. Kuusen yksittäiset oksat erottautuvat kyllä paremmin, mutta kokonaisuus on minusta hyvin erilainen. Oletan, että nettisteamista puuttuu jotain, mutta en osaa nimetä sitä vielä.
H.264-koodauksen purkaminen on tietysti myös raskaampaa tietokoneelle. Seuraavat mittaukset on molemmat tehty VLC-ohjelmalla äsken mainitun hiihtokilpailun aikana:


enkoodaus prosessorikäyttö prosessorin lämpötila
MPEG-2 10-12% +30
MPEG-4 H.264 22-26% +33

Yleinen uskomus on se, että koodekit kehittyvät huimaa vauhtia, ja yhä laadukkaampaa videota voidaan pakata yhä pienempään tilaan. MPEG-2 nähdään vanhentuneena teknologiana, ja suuria odotuksia asetetaan MPEG-4-koodekeille. Viimeksi mainittuja ovat H.263 (käytetty erityisesti vertaisverkoissa xvid-kääreessä), H.264 (käytetty laajasti blu-rayssa, HD-televisiossa ja nettistriimauksessa), ja vasta tulossa oleva H.265 (suunniteltu käytettäväksi 4k-televisioissa).

Muokattu 24.1.2016. Lisätty Jumalanpalvelus-kuvat ja taulukko.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ensimmäinen vuoteni Linux-käyttäjänä

Kokenut Windows-työpöytäkäyttäjä kokeili hieman Linux-jakeluita, ja jäi pian koukkuun. Tässä kokemuksia ensimmäiseltä vuodeltani Linuxin kanssa.

Linux osoittautui erittäin helppokäyttöiseksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi – toki se ei ole näitä molempia aina yhtä aikaa. Ennen asentamista on päätettävä, millaista jakelua käyttää, ja millaisen työpöytäympäristön siihen asentaa. Jaankin tämän kirjoituksen kolmeen osaan, kukin perehtyy eri jakeluun, kolmella eri työpöytäympäristöllä – ja eri vaikeustasolla.

Riippumatta jakeluista, Linuxin ydin sisältää aina samat perusasiat. Itse ytimeen kannattaa ehdottomasti perehtyä esim. kirjojen avulla. Sen lisäksi kaikessa on sama filosofia, tärkeimpänä avoin lähdekoodi.

Ubuntu – aloittelijalle

Ubuntu on ehkä helppokäyttöisin Linux-jakelu. Asensinkin sen äidin koneeseen.

Linux-jakelun asennus aloitetaan yleensä lataamalla jakelun nettisivuilta (tässä  tapauksessa http://www.ubuntu.com/download/desktop) tiedosto, tarkalleen ottaen levykuva, ja purkamalla se sopivalla ohjelmalla tyhjälle USB-tikulle tai DVD-levylle.

Kun levykuva on tallennettu, tietokone käynnistetään uudelleen median ollessa ollessa koneessa. Yleensä kone käynnistyy sen sisäiseltä kiintolevyltä, joten käynnistysmedia on valittava käynnistysvalikossa. Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, kone käynnistyy yleensä suoraan uuteen käyttöjärjestelmään, ja käyttäjä pystyykin näin kokeilemaan Linuxia asentamatta sitä sisäiselle kiintolevylle. Käyttö ulkoiselta medialta on tosin hidasta ja muutenkin rajoittuneempaa. Asentaminen on isompi päätös, etenkin jos sen tekee vanhan kiintolevyn päälle. Itse en onnistunut asentamaan Linuxia Windowsin rinnalle, vaan minun oli pakko poistaa kaikki aiemmat tiedot levyltä. (Syynä oli mitä ilmeisemmin se, ettei Linux hallitse Windowsin NTFS-tiedostojärjestelmää.)

Itse järjestelmän asentamisen jälkeen asennetaan (tai oikeammin valitaan) sovellusohjelmat. Tämä on uskomattoman helppoa, koska Linuxissa se tehdään ensisijaisesti paketinhallinnalla. Ubuntulla, kuten muillakin jakeluilla on omat pakettivarastot ja graafiset ohjelmat niiden käyttöön. Kun rasti on ruudussa, ohjelma on asennettuna; kun rastin ottaa pois, ohjelma poistuu käytöstä ja koneelta. Vielä, jos käyttis on asennettu SSD-levylle, asentaminen on myös äärimmäisen nopeaa. Uudelleenkäynnistämistä ei juuri koskaan tarvita. Paketinhallinta ilmoittaa myös koko ohjelmiston päivityksistä, ja päivittäminen on todella vaivatonta –  päinvastoin kuin Windowsissa.

Perusohjelmat voidaan asentaa mihin melkein mihin järjestelmään tahansa. Selaimet, toimisto-ohjelmat, kuvankäsittelyn ja tietenkin VLC:n. Pakettivarastossa ei ikävä kyllä ole ohjelmia kaikkiin tarkoituksiin. Myöskin ikkunointiympäristö määrittää, mitä ohjelmia kannattaa asentaa.

Työpöytäkäyttöön tarkoitetussa jakeluissa on mukana yleensä ns. työpöytäympäristö, joka toteuttaa graafisen käyttöliiittymän, eli ikkunat, painikkeet, kuvakkeet, ym. Itse Linux sisältää vain tekstipohjaisen käyttöliittymän. Ubuntun oma työpöytäympäristö on Unity, joka on kehitetty edelleen Gnomesta, ja muistuttaa Windows 7:ää. Tehtäväpalkki koostuu kuvakkeista vailla tekstiä, ja ikkunan hallinnasta löytyy Windowsin Aero Snapia vastaava toiminnallisuus, jolla mm. voi jakaa näytön vetämällä ikkunat vasempaan ja oikeaan reunaan. Yksinkertaisuutensa vuoksi ikkunointi on ihanteellinen aloittelijalle, mutta itse kaipasin tehtäväpalkkiin asiakirjojen ja ohjelmien nimiä. Työpöytä tuntui hyvin ahtaalta. Tehokäyttäjän kannalta ominaisuuksia on pelkistetty ihan liikaa.

Linux Mint – peruskäyttäjälle

Ubuntun toimivuus houkutti asentamaan Linuxin omaanikin koneeseen. Suosiotaan nopeasti kasvattava Linux Mint -jakelu kuulosti mielenkiintoisemmalta. Se perustuu Ubuntuun, ja sitä suositellaan myös aloittelijalle. Tällä kertaa asensin käyttöjärjestelmän toiselle sisäiselle kiintolevylle, ja näin pystyin palauttamaan aikaisemman käyttöjärjestelmän kiintolevyä vaihtamalla. Mutta Windowsille ei löytynytkään enää tarvetta.

Yleensä työpöytäympäristön voi valita, mutta jakeluilla on omat suosituksensa. Linux Mint tukee ensisijaisesti Cinnamonia ja Matea, jotka ovat Unityn tavoin Gnome-johdannaisia. Tulin valinneeksi itselleni Maten, joka muistuttaa epäilyttävän tarkasti Windowsin klassista ikkunointia. Se on myös kevyt ja yksinkertainen. Yksinkertaisuus on kaunista, ja jakelun sivuilla ensimmäinen lause kertoo  'eleganttisuudesta'. Mutta yksinkertaisuudella on kääntöpuolensa – puhtaan valkoisia ikkunoita on hankala hahmottaa. "Aero Snappikaan" ei toiminut yhtä hyvin. Kuvaava yksityiskohta on se, että prosessorin lämpötila laski ennätysalhaisiin lukemiin, +11 celsius-asteeseen. No, ikkuna oli auki ja ulkona pakkasta.

Ehkä yksinkertainen järjestelmä houkutti hoitamaan asiat yksinkertaisemmin, tai ehkä Windowsin klassinen käyttötapa muistui mieleeni. Opin nimittäin käyttämään Linuxin-komentotulkkia, Bashia. Se on usein niin paljon tehokkaampaa kuin mikään graafinen käyttöliittymä.

Linux Mintissä komentorivi on yhdistetty muuhun käyttöliittymään, kuten tiedostonhallintaan ja tehtäväpalkkiin. Kynnys tekstikomentojen käyttämiseen on pienempi kuin Windowsissa tai Ubuntussa. Gnome-johdannaisuuksien vuoksi komentoja annetaan Terminal-ohjelmalla. Sen värit ja fontit olivat Mintissä ehkä parhaat, joita komentoriviohjelmissa on nähty.

OpenSUSE – ammattilaiselle

Viimeisen osan ensimmäistä Linux-vuodesta käytin OpenSUSE:a. Sen myötä tuli vastaan ammattimaiset välineet paketinhallintaan ja muuhun ylläpitoon. Jakelu on varsinainen mammutti, ja mutta sisältää yhtä paljon myös bugeja. Järjestelmä kuitenkin toimi vanhalla koneella melko ripeästi, ehkä SSD-aseman ansiosta.

OpenSUSE toimii myös monella eri työpöytäympäristöllä, mutta se kallistuu vähän KDE:n puolelle. (Ilmankos, sillä molemmat ovat saksalaislähtöisiä.) Kun Ubuntun ja Mintin työpöytäympäristöt olivat Gnome-johdannaisia, KDE on aivan oma sukunsa. Sen versio 4.0 on varsin nykyaikainen, ja ominaisuusrikas ikkunointiympäristö. Ikkunoissa on läpinäkyvyysefektiä ja varjostusta. Taskbar toimii ylivoimaisesti paremmin. Aerosnap on monipuolisempi kuin Windows 7:ssa.

Gnomea tukevat sovellukset on nimetty g-alkuisesti, kun taas KDE-sovellukset ujuttavat nimeen k-kirjaimen. Hyviä KDE-yhteensopivia sovellusohjelmia tuntuu riittävän OpenSUSE:n pakettivarastossa. Akregator on kevyt ja toimiva syötteenlukija, Kaffeinella voi katsoa ja nauhoittaa tv-ohjelmia, ja Konsole on monipuolinen KDE:n vastine Terminaalille.

Susekaan ei tarjoa kaikkea. PC-maailmassa vallitsee edelleen suljettu kulttuuri, ja moni ohjelma on saatavissa Linuxille vain binäärinä.  Vaikka ohjelmille olisi tehty avoimet korvikkeet, ne eivät ole täysin yhteensopivia. Esim. Oraclen Java on asennettava binäärinä, jos javasta haluaa kaiken irti. Pelit eivät tunnetusti ole Linuxin vahviin alue. Monet pelit toimivat kuitenkin virtuaalisesti. Esim. emulaattoreilla voi pelata 15-20 vuotta vanhoja pelejä täysin ongelmitta.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Hohdossa katsotaan maailmaa alhaalta käsin

Elokuvaohjauksessa ei tarvitse välttämättä tietää kuvaamisesta mitään.

Klassinen tapa ohjata elokuva on muuttaa jokin kirjoitettu, kenties kansanomaisesti kerrottu tarina valkokankaalle. Kirjain kirjaimelta. Kun tarinassa susi syö punahilkan, niin elokuvassakin susi syö punahilkan. Kuvaaminen tehdään käyttämällä valmista kaavaa. Kuvaustyö on tavallaan siis pelkkää symbolien käsittelyä.

Moderdnimpi tapa on tehdä kauhuelokuva tosi-tv:n tapaan, jossa kameratyöskentely jää sattuman varaan. Kuvaajan ei tarvitse osata taaskaan mitään, ja elokuvaa kehutaan aitoudella. Tälläisiä elokuvia ovat kai mm. Blair Witch Project ja Cloverfield.

Mutta Stanley Kubrick oli kiinnostunut valokuvaamisesta nuoruudesta asti. Niinpä Hohto kätkeytyy kaikkien kliseisten symbolien ja kielen käsitteiden taakse. Kubrick osasi entisenä valokuvaajana toteuttaa  kielen nyanssit omana kuvakielessään.

Elokuvan alkuperäiskirjassa, Stephen Kingin samannimisessä romaanissa Halloran kieltää Dannyä menemästä huoneeseen numero 217. Tämä kirjoitettu lause heijastaa koko tarinan ajatusta - ei niinkään kirjaimellisesti, vaan rivien välistä luettuna. Huoneen ilmaiseminen suurena numerona mielestäni kuvastaa sitä, ettei talon havannotsija jäsennä sen rakennetta. Taloa ei tarkastella kerroksien, ilmansuuntien, tai kompleksien mukaan, vaan kokonaisuudesta puhutaan vain suurena joukkona huoneita. Tälläinen käsittämättömyys herättää epämiellyttäviä tunteita.

Kubrick tiesi mistä on kyse. Hän hankki elokuvaa varten tekniikkaa, jolla elokuvan kuvakielestä saatiin yhtä käsittämätöntä kuin Kingin romaanin kielestä. Lähellä maanpintaa kuvattuna kookas lavastus näkyy hajanaisena ja irrallisena. Samalla tavalla kuin huoneet seuraavat järjestysnumeroilla toisiaan, niin samoin kamera kulkee käytävillä mielivaltaista reittiään. Me näemme vain tälle reitille osuneiden yksityiskohtien peräkkäisyyden.

Kameran korkeutta voisi rinnastaa maailmankatsomukseemme. Löysin youtubesta videon, joka oli kuvattu itse rakennetula kuvauspuomilla, ja siihen oli liitetty taustalle hengellistä musiikkia. Kokonaisuus näytti vastakohdalta Hohto-elokuvalle. Se sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitamme kun puhumme jumalan objektiivisesta näkökulmasta. Ylhäältä katsottuna isot kokonaisuudet ovat helposti käsitettävissä. Alhaalla taas olemme näkökulmamme vankeja. Joudumme oppimaan asiat yksityiskohdista lähtien aivan kuin lapset ensimmäisinä ikävuosinaan. En usko, että Hohdossa on kyse siitä perinteisestä freudilaisesta kliseestä, jonka mukaan palauttaisimme mieleemme tiettyjä lapsuuden kokemuksiamme. Danny-lapsen rooli on enemmän metafora, joka antaa syyn matalalle kuvakulmalle. Se ei tarvitse psykoanalyysia.

Hohto-elokuvan alussa nähdään päivänvalossa otettua ilmakuvaa perheen automatkasta Hotellille, joka toimii vastapainona elokuvan lopulle. Kun talo tulee elokuvan aikana hiljalleen ymmärrettäväksi, niin loppuratkaisun on tapahduttava jossain vielä käsittämättömämmässä paikassa. Kubrickin kuvaus menee subjektiivisuuden äärimmäisyyteen, hänen itsensä tarinaan lisäämään elementtiin, labyrinttiin. Labyrintti sisältäpäin kuvattuna ei kerro kokonaisuudesta enää mitään. Taivas on niin pimeä, ettei ilmansuuntiakaan voi vaistota. Labyrintissa on pakko edetä askel kerrallaan.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Syvällisesti digitaalisesta tiedonsiirrosta ja tallennuksesta

Digitaalisuus on modernin kuuloinen sana. Tässä pohdintaa datan siirrosta ja käsittelystä analogisesta ajasta tähän päivään.


 Analoginen data

Analogisessa muodossa data siirretään määränä, kuten taajuuden tai voimakkuden määränä. Teoriassa määrä voi olla miltä tahansa väliltä, äärettömän monta vaihtoehtoa.

Käytännössä kuitenkin median häiriötaso estää tiedon siirtämisen äärettömän tarkasti. Antenni ottaa vastaan muita häiritseviä signaaleita ja magneettinauha kuluu. Seurauksena signaaliin liittyy kohinaa.

 Digitaalinen data on täsmällistä

Sana 'digit' tarkoittaa englannin kielessä numeroa, eli merkkiä tai symbolia, joista luvut koostuvat. Digitaalitekniikassa näitä numeroita ovat 0 ja 1, ja niistä koostuva luku kirjoitetaan esim. muodossa 01001011.

Oikeastaan digitaalitekniikan perusajatus on, että välitettävä signaali erotetaan kokonaisuudessaan kohinasta. Vaikka digitaalinen signaali yleensä lähetetään ja tallennetaan fyysisesti samassa mediassa kuin analoginen tieto, digitaalinen tieto eroaa analogisesta siten ettei se menetä tietoa, heikkene siirron tai tallennuksen aikana.

Tämä virheettömyys ja täsmällisyys saadaan aikaan erottamalla siirrettävä tieto median kohinasta. Sen perusta  on että tieto viedään mediaan signaalina, joka on portaallista. Portaat (yleensä siis 0 ja 1)  määritellään niin suuriksi, jottei kohina missään vaiheessa pysty peittämään niitä.

Siten singnaalin vastaanottaajan on helppo erottaa digitaalinen signaali kohinasta, koska digitaalinen on portaallisessa muodossa. Signaali voidaan lähettää eteenpäin ilman kohinaa. Digitaalisen signaalin varmistamiseen käytetään usein myös tarkistussummaa, etenkin, jos median kohinataso on arvaamaton.

Tämä pesäeron tekeminen kohinaan tarkoittaa usein sitä, että digitaalinen signaali tarvitsee enemmän kaistaa varmuuden tallentamiseksi. Nimittäin, kaistassa olevaa epävarmaa aluetta ei käytetä, vaikka se analogisessa tiedonsiirrossa on käytössä. Toisaalta portaalliseen tiedonsiirtoon tarvitaan myös enemmän tekniikkaa.

Analogisen tiedon muuttamista digitaaliseksi sanotaan kvantisoinniksi. Tämä pyöristysprosessi hävittää myös jonkinverran informaatiota alkuperäisestä tiedonlähteestä. Esim. cd-levyllä äänekkäimmän ja hiljaisimman äänen ero on tavallisesti vain 9–12 desibeliä. Analogisessa vinyylissä tai nauhassa ero voi olla jopa kaksinkertainen. (HS 9.3.2013)

Tiedon pakkaaminen edellyttää analysointia

Digitaalisen tiedonsiirron eksaktiuden lisäksi toinen etu on, että lukujoukon numeroilla (eli symboleilla) voidaan välittää jokin merkitys. Tätä voisi verrata ihmisillä puheeseen ja siinä esiintyviin kirjaimiin. Voidaan sanoa, että puhuja pyrkii välittämään ainakin osan viestistään digitaalisena muodostaessaan sanoja ja niiden kautta merkityksiä.

Tästä seuraa että tietoa ei tarvitse enää välittää puhelimessa ääniaaltona tai televisiossa valojuovana, ajallisessa muodossa mikrosekunti toisensa jälkeen, vaan tieto voidaan välittää hieman laajempina kokonaisuuksina. Tätä sanotaan tiedon pakkaamiseksi (Data compression), joka on hieman virheellinen termi, koska tietoa ei varsinaisesti puristeta tai sullota, vaan oikeastaan tieto analysoidaan ja esitetään ytimekkäämmin, kuten ihminen tekee puheessaan.

Häviöllisen ja häviöttömän tiedon tiivistämisen ero on siinä, että häviötön pakkaus sisältää merkityksellisen muodon lisäksi pakkausohjelmalle satunnaisuutena näkyvät yksityiskohdat. Siis ne, joita ohjelma ei ole pystynyt analysoimaan. Häviöllinen pakkaus sisältää vain merkityksellisen muodon. Purettaessa häviöllinen pakkaus ei vastaa täysin alkuperäistä digitaalista tietoa.

Häviöllinen pakkaus muistuttaa analogista siinä, että se lisää dataan kohinaa, jota ei voida erottaa alkuperäisestä datasta. Ero on vain siinä, että kohina ei synny itse mediassa, vaan ennalta datan valmistelussa (eli pakkaamisessa) mediaan viemistä varten.

Yleensä sanotaan että kuvan ja äänen häviöllinen pakkaus poistaa signaalista ihmisaisteille näkymättömät ja kuulumattomat elementit. Pakkausohjelma ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai kuvaile kuvan kaikkia yksityiskohtia, jotka katsoja tunnistaisi, ja siksi häviöllisesti pakattu tieto menettää aina herkkyyttä.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Elokuvan kätketty kolmiulotteisuus

Tässä ajatuksiani elokuvien kolmiulotteisuudesta. Olen aikonut kirjoittaa tätä jo pitkään. Oikeastaan kyse on enemmän tv-sarjojen kolmiulotteisuudesta, mutta otsikon on tarkoitus viitata Slavoj Žižekin tv-dokumenttiin nimeltä Elokuvan kätketty kieli. Tarkoitus on analysoida elokuvia samalla tapaa, vaikka tosin psykologian sijasta keskityn enemmän fysiikkaan.


3d:n teoriaa

Syvyysvaikutelma

3d-elokuvat ovat olleet muodissa jo jonkinaikaa. Kuitenkin kysymys on vain vaikutelman tehostamisella käyttämällä stereokuvaa, joka hyödyntää ihmisen biologista taipumusta päätellä kohteiden etäisyyksiä. Todellisuudessa 3d-tilat ovat elokuvissa mukana melkein aina, koska elokuvat kuvataan tässä samassa kolmiuloitteisessa maailmassa. Stereokuva vain selventää kuvaa ja erottelee syvyyden.

Stereokuvakaan ei ole ainoa, jolla ihminen päättelee kolmiulotteisuuden. Tilavaikutelmaa voidaan tehostaa 2d-elokuvissa liikuttamalla kameraa tilassa (elokuvissa kameran liikkuminen sivuttaisessa suunnassa, peleissä paralleellinen vieritys), valaisemalla näyttämön oikein (epäsuora valo), tai etsimällä kuvakulmia joissa on voimakas perspektiivi. 

3d-tila käsikirjoituksessa

3d:n voi käsittää olevan olemassa myös tarinan kannalta. 3d:tä on myös kirjassa, jos tapahtumapaikka kuvaillaan riittävän tarkasti. Jos kirjoittajan kertomus perustuu vahvasti tositapahtumiin, tarinan tilasta ja aikakäsityksestä tulee helposti looginen, mutta koska tarinat yleensä tapahtuvat mielikuvitusmaailmassa, syntyy helposti ristiriitoja.

Lavasteet

Elokuvien maailmaa voi selkeimmin mitata sen mukaan, kuinka paljon kamera voi liikkua ja pyöriä näyttämöllä. Maailma voi olla sellainen, että se sallii kameran katsovan mistä suunnasta mihin suuntaan tahansa. Silloin lavasteiden tulee olla ovat mittavat. Joskus taas tila puuttuu kokonaan ja käytetään esim. staattista taustamaalausta, jolloin kameran on oltava ihan paikallaan. Yleisin tapa on jokin näiden välillä, ja lavasteet muodostavat esim. 90-180 asteen kaaren.
Keinotekoinen valaistus kuuluu aina lavasteisiin.
Lavasteissa merkitsee myös se, kuinka paljon lavasteet palvelevat juonta tai muuta sarjan tapahtumia. Myös estetiikalla on väliä.

Esimerkkejä

Hohto (lisätty 12.12.2012)

Stanley Kubrickin sanoi, ettei halunnu tehdä Hohto-elokuvan tapahtumapaikasta perinteisen kummitustalon näköistä, vaan odotti, että tarpeeksi iso huoneisto on jo sinällään kyllin aavemaisen näköinen. Lavasteet olivat britanniassa ja olivat aikansa (1980) suurimmat. Kuvaamiseenkin käytettiin silloista nykytekniikkaa, steadicamia, eli laitetta, joka tuottaa vakaata kuvaa, mutta on silti kannettava. Osa kohtauksista kuvattiin pyörien päällä, ja ilmeisesti myös kiskoilla. Hohto on hyvä esimerkki siitä, miten liikkuvalla kameralla voi vangita 3d-tilan, ja miten tila jo sinällään vaikuttaa katsojaan psykologisesti.

Pieni Hohto-elokuvan tilasta kertova dokumentti

Kyllä isä osaa

Kyllä isä osaa -komediasarjan koko toinen tuotantokausi kuvattiin aidossa talossa, Tampereen Pikilinnassa. Lavasteiden määrä oli arvatenkin melko pieni, mutta pari kohtaa poikkesi todellisuudesta. Ensinnäkin sarjassa esitetty asunto ei varmaankaan ollut yhtenäinen asunto, vaan makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön lavasteet sijatsivat todellisuudessa pikilinnan eri puolilla. Sarjassa ei myöskään saanut oikeaa kuvaa huonekorkeudesta ja suurista ikkunoista. Korkeat huoneet olivat varmasti ihanteelliset sarjan kuvauksiin - puhumattakaan ikkunoista.
Ehkä juuri talon isojen, ateljeemaisten ikkunoiden ansiosta sarjasta jäi unohtumattomasti mieleen sen aidon oloinen valaistus. Sarjassa oli paljon kohtauksia, jotka sijoittuivat tiettyyn vuorokauden aikaan, ja kuvaukset olivat selvästi myös tehty oikeaan aikaan päivästä. Siten kun sarjaa katsoi useampaan kertaan, se tuntuu aina vain aidommalta oppiessa hahmottamaan vuorokauden ajan valon mukaan. Ikkunoista näkyi myös aavistuksen verran Tampereen kaupunkielämää, jopa Tammelan torille.
Sen sijaan sarjan ensimmäinen kausi, joka on hyvin ilmeisesti kuvattu teollisuushalliin rakennetussa rintamiestalon näköiskopiossa, jättää suuresta vaivannöstä huolimatta tyhjäksi. Studiossa kuvaamisen ongelma ovat ikkunat, ja se on yllättävän suuri asia.

Blondi tuli taloon

Draama- ja saippuasarja Blondi tuli taloon on kuvattu studiossa, ja tämä on itselleni hieman yllättävää. Mahtuiko niin paljon maailmaa todellakin johonkin 1990-lukulaiseen studioon. Vaikka ikkunat oli aina peitetty sälekaihtimilla, niin usko todelliseen ympäristöön säilyi pitkään.
Speden tuottaman sarjan erikoisuus oli melkein kokonaan lavastettu omakotitalo. Eteinen, kolme huonetta ja keittiö olivat kaikki hyvin kolmiulotteisia. Keittiö oli jopa harvinainen muiden seuraamieni sarjojen joukossa: Koko huone oli lavastettu ja kamera pystyi kiertämään 360 astetta neljän seinän sisällä. Muut huoneet olivat melkein yhtä täydellisiä, jättäen vain yhden seinän pois, jotta kuvaaminen voitiin suorittaa ulkopuolelta. Silti varmasti kamerat tuotiin sisälle, ja liikuttiin vapaasti kuvaten kohti sivuseiniä.
Lavasteilla ei myöskään ollut juuri esteettisiä tarkoituksia, vaan lavasteen yksinkertaisesti kuvasivat missä on keittiö, ruokapöytä, kirjoituspöytä ja wc. Talon väritys oli enimmäkseen valkonen ja harmaa. Jokunen maalaus seinällä oli sentään piristämässä.
Tuntuu siltä että talosta tehtiin vähän lapsenomaisesti liiankin täydellinen ja arkinen. Myöhemmin samoja lavasteitä hyödynnettiin Uuno Turhapuro -sarjassa, joka pilasi hyvän blondi-illuusion.

Karvinen (The Carfield show)

Karvisen 3d-animaatiosarja on tehty tietokonegrafiikalla, jossa maailma on yhtenäinen 3d-malli. Sarja on ehkä ainoa olemassa, jossa on fiktiivinen ja silti täysin kolmiulotteinen talo. Sen lisäksi talon naapurusto ja jopa koko kaupunki näyttää olevan yhtenäinen 3d-malli. Tosin ihan GTA IV:n kaltaisesta kehittyneestä kaupungista ei ole kyse, vaan sarjan grafiikka on pelkistettyä. Visuaalinen ilme muistuttaa Blondia, mutta lajityyppi on hyvin toisenlainen.

Big Brother

Big Brotherin voi myös lukea melkein täysin kolmiuloitteisen lavastuksen omaavaksi sarjaksi. Sen ajallinen ulottuvuus on tietysti johtonmukainen. Harmi vaan ettei BB-talo muistuta juuri oikeaa taloa. Etenkin sen valaistus on hyvin epäaito, ja seinillä olevat toispuoleisesti valoapäästävät peilit ovat oikeastaan kolkkoja. Mutta ihmiset ovat aitoja ja elävät tilassa aitoon tapaan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Big_Brother

Tanskalainen maajussi

Lopulta ainoa ohjelma, joka toteuttaa 3d:n aidossa ympäristössä, on realityohjelma Tanskalainen maajussi. Sarja on kuvattu aidolla, pienellä maatilalla käsivarakameralla. Se näyttää perustuvan siihen että yhdellä ihmisellä, Frank Erichsenillä on halu elää maatilalla ja puhua kameralle. Kaikki kotieläimet, kasvit ja työkalut näyttävät kauniilta ja niitä on piristävää katsella. Tuo on sarja jonka haluaisin nähdä 3d-versiona jos minkä.

Yhteenveto

Tanskalainen maajussi noudattaa hyvin toisen tanskalaisen, elokuvaohjaajan, Lars von Trierin luomaa dogma 95-julistuksen ohjeita, joiden tarkoituksena on kasvattaa elokuvanteon "puhtautta". Tämä tarkoittaa että kaikista ylimääräisistä 3d-tehosteista pidättäydytään. Mutta pitäisikö Kyllä isä osaan isot, ateljeemaiset ikkunat laskea ylimääräisiksi tehosteiksi? Ja eikö Blondi-sarjaa varten rakennettu omakotitalo, tarjoisi puhtaan tilan juonelle verrattuna siihen, että näytelmä tapahtuisi sattumanvaraisesti valitussa oikeassa omakotitalossa?