Hohdossa katsotaan maailmaa alhaalta käsin

Elokuvaohjauksessa ei tarvitse välttämättä tietää kuvaamisesta mitään.

Klassinen tapa ohjata elokuva on muuttaa jokin kirjoitettu, kenties kansanomaisesti kerrottu tarina valkokankaalle. Kirjain kirjaimelta. Kun tarinassa susi syö punahilkan, niin elokuvassakin susi syö punahilkan. Kuvaaminen tehdään käyttämällä valmista kaavaa. Kuvaustyö on tavallaan siis pelkkää symbolien käsittelyä.

Moderdnimpi tapa on tehdä kauhuelokuva tosi-tv:n tapaan, jossa kameratyöskentely jää sattuman varaan. Kuvaajan ei tarvitse osata taaskaan mitään, ja elokuvaa kehutaan aitoudella. Tälläisiä elokuvia ovat kai mm. Blair Witch Project ja Cloverfield.

Mutta Stanley Kubrick oli kiinnostunut valokuvaamisesta nuoruudesta asti. Niinpä Hohto kätkeytyy kaikkien kliseisten symbolien ja kielen käsitteiden taakse. Kubrick osasi entisenä valokuvaajana toteuttaa  kielen nyanssit omana kuvakielessään.

Elokuvan alkuperäiskirjassa, Stephen Kingin samannimisessä romaanissa Halloran kieltää Dannyä menemästä huoneeseen numero 217. Tämä kirjoitettu lause heijastaa koko tarinan ajatusta - ei niinkään kirjaimellisesti, vaan rivien välistä luettuna. Huoneen ilmaiseminen suurena numerona mielestäni kuvastaa sitä, ettei talon havannotsija jäsennä sen rakennetta. Taloa ei tarkastella kerroksien, ilmansuuntien, tai kompleksien mukaan, vaan kokonaisuudesta puhutaan vain suurena joukkona huoneita. Tälläinen käsittämättömyys herättää epämiellyttäviä tunteita.

Kubrick tiesi mistä on kyse. Hän hankki elokuvaa varten tekniikkaa, jolla elokuvan kuvakielestä saatiin yhtä käsittämätöntä kuin Kingin romaanin kielestä. Lähellä maanpintaa kuvattuna kookas lavastus näkyy hajanaisena ja irrallisena. Samalla tavalla kuin huoneet seuraavat järjestysnumeroilla toisiaan, niin samoin kamera kulkee käytävillä mielivaltaista reittiään. Me näemme vain tälle reitille osuneiden yksityiskohtien peräkkäisyyden.

Kameran korkeutta voisi rinnastaa maailmankatsomukseemme. Löysin youtubesta videon, joka oli kuvattu itse rakennetula kuvauspuomilla, ja siihen oli liitetty taustalle hengellistä musiikkia. Kokonaisuus näytti vastakohdalta Hohto-elokuvalle. Se sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitamme kun puhumme jumalan objektiivisesta näkökulmasta. Ylhäältä katsottuna isot kokonaisuudet ovat helposti käsitettävissä. Alhaalla taas olemme näkökulmamme vankeja. Joudumme oppimaan asiat yksityiskohdista lähtien aivan kuin lapset ensimmäisinä ikävuosinaan. En usko, että Hohdossa on kyse siitä perinteisestä freudilaisesta kliseestä, jonka mukaan palauttaisimme mieleemme tiettyjä lapsuuden kokemuksiamme. Danny-lapsen rooli on enemmän metafora, joka antaa syyn matalalle kuvakulmalle. Se ei tarvitse psykoanalyysia.

Hohto-elokuvan alussa nähdään päivänvalossa otettua ilmakuvaa perheen automatkasta Hotellille, joka toimii vastapainona elokuvan lopulle. Kun talo tulee elokuvan aikana hiljalleen ymmärrettäväksi, niin loppuratkaisun on tapahduttava jossain vielä käsittämättömämmässä paikassa. Kubrickin kuvaus menee subjektiivisuuden äärimmäisyyteen, hänen itsensä tarinaan lisäämään elementtiin, labyrinttiin. Labyrintti sisältäpäin kuvattuna ei kerro kokonaisuudesta enää mitään. Taivas on niin pimeä, ettei ilmansuuntiakaan voi vaistota. Labyrintissa on pakko edetä askel kerrallaan.

Syvällisesti digitaalisesta tiedonsiirrosta ja tallennuksesta

Digitaalisuus on modernin kuuloinen sana. Tässä pohdintaa datan siirrosta ja käsittelystä analogisesta ajasta tähän päivään.

 Analoginen data

Analogisessa muodossa data siirretään määränä, kuten taajuuden tai voimakkuden määränä. Teoriassa määrä voi olla miltä tahansa väliltä, äärettömän monta vaihtoehtoa.

Käytännössä kuitenkin median häiriötaso estää tiedon siirtämisen äärettömän tarkasti. Antenni ottaa vastaan muita häiritseviä signaaleita ja magneettinauha kuluu. Seurauksena signaaliin liittyy kohinaa.

 Digitaalinen data on täsmällistä

Sana 'digit' tarkoittaa englannin kielessä numeroa, eli merkkiä tai symbolia, joista luvut koostuvat. Digitaalitekniikassa näitä numeroita ovat 0 ja 1, ja niistä koostuva luku kirjoitetaan esim. muodossa 01001011.

Oikeastaan digitaalitekniikan perusajatus on, että välitettävä signaali erotetaan kokonaisuudessaan kohinasta. Vaikka digitaalinen signaali yleensä lähetetään ja tallennetaan fyysisesti samassa mediassa kuin analoginen tieto, digitaalinen tieto eroaa analogisesta siten ettei se menetä tietoa, heikkene siirron tai tallennuksen aikana.

Tämä virheettömyys ja täsmällisyys saadaan aikaan erottamalla siirrettävä tieto median kohinasta. Sen perusta  on että tieto viedään mediaan signaalina, joka on portaallista. Portaat (yleensä siis 0 ja 1)  määritellään niin suuriksi, jottei kohina missään vaiheessa pysty peittämään niitä.

Siten singnaalin vastaanottaajan on helppo erottaa digitaalinen signaali kohinasta, koska digitaalinen on portaallisessa muodossa. Signaali voidaan lähettää eteenpäin ilman kohinaa. Digitaalisen signaalin varmistamiseen käytetään usein myös tarkistussummaa, etenkin, jos median kohinataso on arvaamaton.

Tämä pesäeron tekeminen kohinaan tarkoittaa usein sitä, että digitaalinen signaali tarvitsee enemmän kaistaa varmuuden tallentamiseksi. Nimittäin, kaistassa olevaa epävarmaa aluetta ei käytetä, vaikka se analogisessa tiedonsiirrossa on käytössä. Toisaalta portaalliseen tiedonsiirtoon tarvitaan myös enemmän tekniikkaa.

Analogisen tiedon muuttamista digitaaliseksi sanotaan kvantisoinniksi. Tämä pyöristysprosessi hävittää myös jonkinverran informaatiota alkuperäisestä tiedonlähteestä. Esim. cd-levyllä äänekkäimmän ja hiljaisimman äänen ero on tavallisesti vain 9–12 desibeliä. Analogisessa vinyylissä tai nauhassa ero voi olla jopa kaksinkertainen. (HS 9.3.2013)

Tiedon pakkaaminen edellyttää analysointia

Digitaalisen tiedonsiirron eksaktiuden lisäksi toinen etu on, että lukujoukon numeroilla (eli symboleilla) voidaan välittää jokin merkitys. Tätä voisi verrata ihmisillä puheeseen ja siinä esiintyviin kirjaimiin. Voidaan sanoa, että puhuja pyrkii välittämään ainakin osan viestistään digitaalisena muodostaessaan sanoja ja niiden kautta merkityksiä.

Tästä seuraa että tietoa ei tarvitse enää välittää puhelimessa ääniaaltona tai televisiossa valojuovana, ajallisessa muodossa mikrosekunti toisensa jälkeen, vaan tieto voidaan välittää hieman laajempina kokonaisuuksina. Tätä sanotaan tiedon pakkaamiseksi (Data compression), joka on hieman virheellinen termi, koska tietoa ei varsinaisesti puristeta tai sullota, vaan oikeastaan tieto analysoidaan ja esitetään ytimekkäämmin, kuten ihminen tekee puheessaan.

Häviöllisen ja häviöttömän tiedon tiivistämisen ero on siinä, että häviötön pakkaus sisältää merkityksellisen muodon lisäksi pakkausohjelmalle satunnaisuutena näkyvät yksityiskohdat. Siis ne, joita ohjelma ei ole pystynyt analysoimaan. Häviöllinen pakkaus sisältää vain merkityksellisen muodon. Purettaessa häviöllinen pakkaus ei vastaa täysin alkuperäistä digitaalista tietoa.

Häviöllinen pakkaus muistuttaa analogista siinä, että se lisää dataan kohinaa, jota ei voida erottaa alkuperäisestä datasta. Ero on vain siinä, että kohina ei synny itse mediassa, vaan ennalta datan valmistelussa (eli pakkaamisessa) mediaan viemistä varten.

Yleensä sanotaan että kuvan ja äänen häviöllinen pakkaus poistaa signaalista ihmisaisteille näkymättömät ja kuulumattomat elementit. Pakkausohjelma ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai kuvaile kuvan kaikkia yksityiskohtia, jotka katsoja tunnistaisi, ja siksi häviöllisesti pakattu tieto menettää aina herkkyyttä.