Vanha televisio, osa 4: Digihuuma

1990-luvun lopulla digitaalisuus alkoi valloittamaan tv-alaa. Voisin tiivistää niin, että digitaalisuus on kaksiteräinen miekka.

Digitaalisuus toi luonnollisesti vakaan siirron ja tallennuksen. Kunhan antenni on kunnossa, on kuvan vastaanotto on aina täydellinen. Tallennettaessa mitään ei häviä.

Mutta digitaalisuus ei paranna kuvanlaatua absoluuttisesti, vaan vaatii pientä "huijausta", häviöllistä kuvanpakkaamista. Alkuperäinen, pakkaamaton kuva ei mahtuisi radioaalloille tai kovalevylle sellaisenaan. Tämä tuntuu olevan sokeapiste, josta ei juuri keskustella.

Digitaalisuus tuli valtavirtaan DVD-levyjen ohessa. Pakkaamiseen käytettiin silloin alkeellista MPEG-2 -algoritmia. Pelkkä algoritmi ei yksin ratkaise kuvanlaatua, vaan se, miten kuva esikäsitellään ja miten algoritmia käytetään. Lopputulos DVD-levyillä on mielestäni usein hyvä.

Mutta digihuuma riehui myös muualla. Haluttiin mahduttaa enemmän materiaalia vanhoilla resursseilla.

Digi tuli pian laajalti televisioon, ensimmäisenä satelliittikanaville. Canal Digital mainosti katsoille mahdollisuutta valita kuvakulma itse. Siitä ei tullut hittituotetta. Myöhemmin joku totesi, että kuvakulman valinta on parempi jättää ammattimaiselle ohjaajalle. En tiedä kuka niin sanoi, mutta siihen sisältyi suuri viisaus. Se olisi poistanut monta turhaa odotusta.

Digi valtasi jopa ministeriön, ja Yle lupasi esim. uutiskanavan, josta tulee ajankohtaisohjelmia kellon ympäri. Ylellä oli jopa viisi kanavaa. Välillä kuvanlaatu oli puuroa, kun kanavat oli mahdutettu yhteen kanavanippuun. Lisäksi digi-tv-signaali pakataan reaaliaikaisesti, jolloin tuskin päästään DVD-levyjen laatuun.

YLE24:n ja Yle Extran taipaleet jäivät lyhyeen. Sittemmin myös toiset lisäkanavat, Teema ja Fem, yhdistettiin yhdeksi kanavaksi.

Iskelmä/Harju&Pöntinen mainostaa digitakanavallaan seuraa miehille.

2000-luvulla MPEG-4:n uskottiin mullistavan kaiken. Tuli 3D, mutta ainakin tv:n puolella sen suosio jäi lyhyeksi. Youtubessa on kokeiltu 360 asteen kuvaa ja 60 fps:n videoita, ja myytävissä televisioissa on jo 4k-valmius.

Yle on jopa siirtymässä kokonaan 1920x1080 tarkkuuden kuvaan. Sekään ei liene ajateltu loppuun asti, sillä sekä Ruotsin SVT:ssä että Euroopan yleisradioliitossa on tutkittu, että parempi kuvanlaatu saavutettaisiin jättäytymällä 1280x720 tarkkuuteen, ja nostamalla tarkuuden sijaan kuvataajuutta.

SD-tarkkuuksiset "suttutelevisiot" saavat nyt ylimielisiä kommentteja. Mutta täytyy muistaa aiemmin mainuttu: SD-kuva on tiivistettyä, ja ilman pakkaamista se näyttäisi upealta. Lisäksi pakkaaminen tehdään reaaliajassa, joka sekin heikentää pakkaamista. Onko uusi pakkausalgoritmi ratkaisu?

Kohinan seassa täytyy muistaa, että analogisen tv:n aikana kukaan tuskin kaipasi parannuksia televisioon kuvanlaatuun. Digitaalisen siirtojärjestelmän piti olla halvempi, mutta kuvan oikeanlainen pakkaus vaatiin ammattilaista. Rahaa on palanut niin, että mm. broadcast-verkko jouduttiin yksityistämään. Tällä hetkellä Yle on irtisanomassa 60 henkeä tuotannosta ja desingistä.

DVB-T2/MPEG-4 -yhdistelmä on kuitenkin yleistymässä ja saavuttamassa stabiilin kompromissin. Ehkä sen myötä tilanne rauhoittuu pitkäksi aikaa.

Vanha televisio, osa 3: Analogisia muistoja

Kahdessa ensimmäisessä osassa käsiteltiin radiolle yhteisiä asioita. Tämän postauksen aihe ottaa kantaa näköradioon, sen analogiseen kauteen.

Televisio on alkujaan yksinkertainen ja kaunis keksintö.  Keskeistä siinä oli saksalaisen insinöörin Paul Nipkowin vuonna 1884 esittämä ajatus siitä, miten kuva voitiin hajottaa pisteiksi (tai juoviksi), välittää ne peräkkäisenä signaalina, jälleen synkronoida, ja koota. Tehdäänkö se pyörivillä levyillä vai elektroniputkella on sama asia. Nipkowin periaate oli käytössä koko analogisen television valtakauden.

Analogisen verkon sulkemisesta on tätä kirjoittaessa noin 10 vuotta. Joskus niin jokapäiväinen ilmiö on enää vain muistikuvien varassa.

Hetki, jolloin analoginen lähetys sammuu MTV3-kanavalla.

Kuka uskoi 1990-luvulla, että televisio voisi vanheta? Analoginen televisio oli staattinen ja itsestään selvä media. Lähes kuin kirja. Mitä muutoksia kirjaan on tullut? Tietysti on olemassa kuvakirjoja, äänikirjoja ja niitä lasten kirjoja, joissa sivujen välistä pomppaa vaikka mitä. Mutta tekstipohjaiset kirjat ovat pitäneet valta-asemaa varsinaina kirjoina. Vuosisatojen kuluessa suurin muutos on tapahtunut niiden kieliasussa ja kirjasimissa, ei niinkään painotekniikassa. Samalla tavalla muutokset televisiossa koskivat vain sen kieltä ja tyyliä.

Analogista televisiota ei vertailtu resoluutioilla, eikä pakkaamatonta videokuvaa voi verrata nykyiseen, häviöllisesti pakattuun. Pullonkaulana olivat lähinnä erilaiset sähkömagneettiset lieveilmiöt vastaanottimessa. Lisäksi kuvaputken lasinen, pyöreä pinta peilasi tehokkaasti valoa ikkunoista.

Kuvassa ei kilpailtu tarkkuudella, mutta se epätarkkuus korvattiin esimerkiksi riittävällä zoomauksella jo kuvauspäässä. Kuvaaminen oli oma taiteenlajinsa ja kuvakäsikirjoitus oli oma kieli, jolla voitiin kuljettaa tarinoita. Toisaalta kuvalliset elementtit, esim. lavasteet ja maskeeraus, eivät välttämättä olleet määräävässä osassa. Lopputulos jäi usein sattuman sanelemaksi, vaikkakin hyvin autenttiseksi. Tuntannossa resursseja jäi enemmän käsikirjoitukselle ja dialogille.

Television esi-isä?

Tarina siitä, että Nipkow keksi television juuri jouluaattona ja kotonaan, yksinään öljylampun valossa, on hyvin kuvaava. Analoginen televisio ei ollut mikään laite, jolla päästä virtuaalimaailmaan. Se oli nurkassa välkkyvä laatikko, joka toi kertoi viestiään ihmisille.

Vanha televisio, osa 2: Reaaliaikaisuus

Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen kohdistuvista utopioista. Tässä osa on omistettu television reaaliaikaisuudelle.

Linnanjuhlat, uutiset, olympialaiset, vaalit, musiikkikilpailut... Reaaliaikaiset lähetykset keräävät Suomessa miljoonia katsojia. Broadcast-tekniikalla voidaan lähettää yhtä asiaa kerrallaan, ja se loistaa silloin, kun matkapuhelinverkko rasittuu yhtäaikaisista käyttäjäryntäyksistä. Vuonna 2014 uutisoitiin jalkapallon mm-kisojen tukkineen mobiiliverot, kun nettilähetyksiä katseltiin kesämökiltä.

Reaaliaikaisuus aiheuttaa myös ongelmia. "En minä silloin ehdi, koska tulee Urheiluruutu", lausui muistaakseni Tuomas Kyrö. 1990-luvulla televisio hallitsi ainakin omaa ajankäyttöäni melkoisesti. Jopa uusintana lähetetävät sarjaohjelmat oli katsottava määrättyyn aikaan, määrättynä viikonpäivänä. Monina poutaisina ja lämpiminä iltoina piti valita, istuuko ruudun ääressä vai jättääkö katsomatta. Ja monet ohjelmat jäivät katsomatta, usein lopullisesti. Näin 2010-luvulla se tuntuu turhauttavalta, mutta...

Mutta elämä on aina valintoja. Netin suoratoistopalveluissa valintaa seuraa välittömästi katsominen, mutta reaaliaikaisessa televisiossa katsomispäätös suunniteltiin usein koko illaksi etukäteen. Muistoissani on siksi monet lapsuuden illat, kun lähetystä on odotettu alkavaksi ulkona. Liikuntakiintiö monesti täytetty  etukäteen erilaisissa pihaleikeissä, ja vasta ohjelman alkaessa on siirrytty sisätiloihin ruudun ääreen.

1990-luvulla ohjelmatietojen lehdistä lukeminen kehitti niidenkin lasten lukutaitoa, jotka eivät kouluun panostaneet. Ohjelmia ei tosin kovin montaa iltaan mahtunut, sillä lähetykset tulivat klo 16 ja 23 välillä kahdelta kanavalta. Itse olin erityisen tietoinen ohjelmistosta ja suunnittelin tv-aikatauluni yli viikoksi eteenpäin. Vastaavasti netti-tv:n, eli Areenan, Katsomon, ja TV-kaistan käyttäjänä olen vähän onneton: Vaikka ohjelmat voisi katsoa kun huvittaa, ne jäävät katsomatta, kunnes ne saavuttavat takarajan. En osaa katsoa ilman määrättyä aikataulua.

Koska puitteet olivat rajalliset, käytettiin ohjelmatiedoissa suurta kirjallista, poeettista luovuutta. Ohjelmatietojen piti mahtua sekä lehteen että televisioruudulle.  Aikataulu suunniteltiin niin toistuvaksi ja säännölliseksi, että katsoja tiesi ohjelmat ilman ohjelmalehtistä. Kaikessa piti pelkistää.

MTV3:n ohjelmatietoja ruudulla 22.5.1993

Olen aina seurannut tv-ohjelmien kommentointia, ja olen huomannut, miten ne usein koskettavat aikatauluja: Ohjelma-ajat eivät sopineet työvuorojen kanssa yhteen, lastenohjelmat sijoitettiin liian lähelle K18-sisältöjä, tai kaksi hyvää ohjelmaa tuli samaan aikaan eri kanavalta. Vastaavasti reaaliaikaisuus tuntuu olevan se , josta nykykatsojat suomivat vanhaa televisiota. Suunnattomasti ärsyttää se, ettei mainoksia voi kelata.

Mutta reaaliaikaisuus elää vahvasti netissä. Twitchissä jaetaan suoria lähetyksiä, joita tehdään kotona.

Vanha televisio, osa 1: Broadcast

Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen kohdistuvista utopioista. Ensimmäinen osa on hyvin tekniikkapainotteinen.

Broadcast, eli yleislähetys tarkoittaa signaalin lähettämistä ennalta määräämättömälle vastaanottajamäärälle. Signaali vain lähetetään -- riippumatta siitä, onko sillä nolla tai kymmenen miljoonaa vastaanottajaa. Yleisradiot hyödyntävät perinteisesti broadcast-tekniikoita.

1960-luvun loppupuolella ympäri Suomen nousi lähetinmastoja. Ne ovat edelleen maailman ja Suomen korkeampia rakennuksia, usein yli 300 metrisiä, teräsvaijerilla harustettuja mastoja (guyed mast). Jotkin niistä rakennettiin haastavissa olosuhteissa, kuten tunturin laelle rakennettu Pyhätunturin masto.

Maston yläpäässä on lähetinantenni, jossa kaapelilla johdettu vaihtovirta muuttuu radio-aalloiksi, eli sähkömagneettiseksi säteilyksi. Signaali kantaa kymmenien kilometrien säteelle. Alan harrastajat voivat kuunnella lähetyksiä jopa satojen kilometrien päästä. Maanpinnan kaarevuus on esteenä jatkuvalle signaalille, mutta ajoittain signaali heijastuu troposfäärin kautta moninverroin pidemmälle.

Netti ei ole täysin käyttäjäneutraali

Broadcast on tehokas tekniikka tähän arkkitehtuuriin, koska siinä yhdellä mastolla voi olla rajattomasti käyttäjiä. Signaali on kaikille yhteinen, ja asukastiheydellä ei siten ole merkitystä.

Sen sijaan matkapuhelinverkoissa (esim. 4G) lähettimellä ja mastolla on aina rajallinen määrä käyttäjiä. Osuvampi nimitys tälläiselle verkolle on englanninkielen cellular network, soluverkko, koska jokaisen käyttäjän signaali lähetetään tämän omalla fyysisellä alueella. Mitä enemmän alueella on käyttäjiä, sitä enemmän antenneja vaaditaan, ja sitä pienempiä solut ovat. Vaikka yksittäiset ihmiset voivat liikkua vapaasti laitetta käyttäessään, pitää verkko rakentaa kiinteästi alueen käyttäjämääriin perustuen.

Alueellisen ilmatilan lisäksi matkapuhelinverkko tarvitsee tietotekniikkaa, koska sen pitää käsittellä käyttäjien viestit. Jopa siinäkin tilanteessa, jossa käyttäjä haluaa vain vastaanottaa tietoja. Kun käyttäjä avaa nettisivun tai käynnistää suoratoistovirran, "vastaanotin" lähettää palvelupyynnön palvelimelle.

Palvelupyynnön vaatimus mutkistaa asioita pelkkään broadcast-tekniikkaan nähden. Ensinnäkin, käyttäjä jättää jälkensä palveluun. Usein palvelupyyntöön sisältyy tunnistetiedot, joten käyttäjä menettää anonymiteetin. Ylimääräiset pyynnöt toisaalta rasittavat palvelua. Palvelunestohyökkäys tehdäänkin juuri lähettämällä suuri määrä pyyntöjä. Vaikka palvelun, ainakaan julkisen yleisradiopalvelun periaatteena ei ole erotella käyttäjiä, se ei toisaalta voi olla niiden suhteen täysin neutraalikaan. Bottiverkon palveleminen kun kuluttaisi resursseja turhaan.


Broadcast on aina julkista, kun matkapuhelinverkon viestit ovat luottamuksellisia. Sekin on iso muutos television katseluun.