Intuitiivista pohdiskelua salaliittoteorioista

Kirjoitin tämän tekstin koulutyönä ÄI4-kurssin tehtävään.

Tietokirjailija Petteri Järvinen pohdiskelee blogissaan 3.11.2019 kuulentojen salaliittoteoriaa. Hän on erityisen kiinnostunut psykologisista mekanismeista, jotka tuottavat disinformaatiota, eli väärää tietoa. Kirjoituksen teesi on, että salaliittoteoriat johtuvat näistä mielen mekanismeista. Osansa saa myös uudet mediat, eli elokuvat ja internet, jotka kirjoittajan mukaan vääristävät ihmisten ajattelua.

Järvinen kertoo keskustelleensa ennen kirjoitusta yhden kuuskeptikon kanssa, mikä on ilmeisesti ollut pontimena kirjoitukselle. Hän on aikaisemminkin kunnostautunut salaliittoteorioiden tutkimisessa, esimerkiksi 9/11-teorioissa, joista hän niin ikään kirjoittaa blogissaan. Retorinen ja vähän absurdikin aloitus, ”olivatko kuulennot huijausta” tuntuu vähän läpinäkyvältä klikkiuutiselta. Teknisen blogin lukijakunta tuskin epäilee kuulentojen aitoutta.

Järvinen ei itsekään usko kuulentojen takana olevaan salaliittoteoriaan ja hänen perustelunsa teorian paikkansapitämättömyydestä on sinänsä rationaalista ja loogista päättelyä. Yksi yleisimmistä todisteista salaliittoteorian puolesta on, että kuukävelyllä otetuissa valokuvissa ei näy tähtiä. Järvinen osoittaa tämän väitteen turhaksi toteamalla, että jokainen voi toisintaa tähtien näkymättömyyden omalla kamerallaan.

Kirjoittaja perustelee teorioiden heppoisuutta sillä, että Apollo-projektiin osallistui tuhansia ihmistä. Sellaista joukkoa ei olisi voitu estää ilmiantamasta salaliittoa. Lisäksi Apollo 13 osoittaa hänen mielestään sen, että lennot voivat myös epäonnistua. ”Miksi NASA lavasti yhden lennon päättymään melkein katastrofiin”, kysyy Järvinen. Hän kirjoittaa, että salaliittoteoreetikoilta puuttuu oma versio tapahtumista, vaihtoehtoinen kokonaiskuva. He etsivät vain virheitä.

Järvisen tapana ei ole kuitenkaan pysyä pelkästään insinöörin alalla. Hän on kiinnostunut löytämään syitä salaliittoteorioille. Hänen kirjoituksensa vilisee psykologisia väitteitä ja hän argumentoi väitteitään maalaisjärjellä, jonkinlaisen kansanviisauden muodossa. Tälläisiin aksioomeja on vaikea toisintaa tai hakea niihin vastaväitteitä. Järvinen muun muassa väittää, että ihmisellä on taipumus uskoa se, jonka hän haluaisi olevan totta, ja niitä asiantuntijoita, jotka ovat samaa mieltä hänen kanssaan.

Järvinen väittää muunmuasssa, että elokuvat ovat totuttanneet meidät epäilemään viranomaisten antamaa tietoa. ”Samaistumme elokuvien totuutta paljastaviin sankareihin.” Lisäksi Järvinen toteaa, että videokerronta vaikuttaa ihmisiin”pelottavan tehokkaasti”. Hän todistaa väitteensä linkittämällä esimerkkejä tällaisistä elokuvista. Elokuvien turmiollisuus on ikivanha olettama, jota tässäkin käytetään väitteiden tukena.

Salaliittoteorioiden kehittelyä kiihdyttää Järvisen mukaan sekin, että siinä hyödynnetään internetiä ja joukkoistamista. Kirjoituksessa internettiä kuvataan ”mainioksi kasvualustaksi eksoottisille ajatuksille” ja salaliittoteoreetikot ovat ”nojatuolietsiviä”. Spekulaatiot ruokkivat hänen mukaansa toisiaan ja tuhoavat terveen harkinnan ja maalaisjärjen. Hän ei avaa tätä prosessia sen enempää, mutta tässäkin viitataan tuttuun olettamaan. Sanotaanhan sananlaskussakin, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Kirjoituksen ainut varsinainen faktatieto on, että noin 10 prosenttia ihmisistä ei usko kuulentoihin. Toki Järvinen kertoo nähneensä yhden viittaamistaan elokuvista 5.4.1979 Tampereen Petit-teatterissa. Hän käyttää tässä lähteenä omaa kirjanpitoa. Nämä tiedot ovat lähinnä kosmeettisia; ne eivät kerro mitään salaliittoteorioiden syistä.

Olisi ihme, ellei salaliittoteorioista olisi enempää tutkittua tietoa, esimerkiksi koulutustason korrelointia salaliittoteorioiden kanssa. Kirjoitus toimii lähinnä intuitiivisena pohdiskeluna, joka on syntynyt kirjoittajan omista kokemuksista.

http://pjarvinen.blogspot.com/2019/11/olivatko-kuulennot-huijausta-kysyvat.html

4G-verkon juhannusruuhka

Meillä maaseudulla on 4G-verkko toimii tavallisesti mukavalla, vähintään 25 Mb/s nopeudella. Maaseudun verkot toimivat 800 Mhz alueella, ja teoreettiseksi nopeudeksi luvataan 50 Mb/s. Tämä ihannenopeus jää aina saavuttamatta, koska yhteys tukiasemaan ei ole käytännössä häiriötön. Mutta eihän maalla ole koskaan niin kiire.

4G:n todelliset ongelmat alkavat vasta, kun käyttäjiä on enemmän. On puhuttu esim. urheilukilpailujen tukkivan verkon.

Päätin mitata yhteyttä juhannusviikolla, kun kesämökit ovat asuttuja. Tulos on selkeä:

Nopeus on annettu keskiarvoina eri mittauksista, jotka ovat tehty klo 10.00 ja 23.00 välisenä aikana, 15 minuutin välein.

Nopeus romahti jo torstaina kello 15 ja 16 välisenä aikana. Siihen voi vaikuttaa samaan aikaan alkanut sade, joka luonnollisesti heikensi yhteyttä tukiasemaan. Toisaalta nopeus pysyi alhaisena, 16 Mbps kieppeillä, vaikka sade loppui illalla.

Netti oli hitaimmillaan juhannusaattona kello 15.45. Vaihtelu oli voimakasta. (Huom. alimmissa kuvioissa nopeus on annettu megatavuina sekunnissa, ei megabitteina sekunnissa, kuten kuvassa on virheellisesti ilmoitettu.)

Jalkapallon MM-kisojen alkusarjaa pelattiin viikon jokaisena päivänä, ja katsojia oli keskimäärin puolisen miljoonaa. Koska alkusarjan ottelut lähetettiin joka päivä samoihin aikoihin, niiden vaikutus nopeuteen on helppo laskea. Kuvan alempi käyrä kertoo, onko ottelu käynnissä.

Kuviosta ei näe heti, että hidasteliko netti urheilukilpailujen yhteydessä. Toki korrelaatio nopeuden ja ottelun käynnissä olemisen välillä on selvästi negatiivinen, noin -0,57. Se johtuu myös siitä, että ottelut olivat sijoitettu iltaan, jolloin nettiä käytetään muutenkin paljon.

Jos korrelaatio lasketaan välillä 14.30 ja 23.00, saadaan tulokseksi noin -0,26. Selkeimmin ottelut vaikuttivat netin nopeuteen torstaista lauantaihin, eli jalkapallo kuului osana juhannuksen viettoon.

Vanha televisio, osa 6.: Rajapinta

Television katselu siirtyy netin ns. suoratoistopalveluihin. Television käyttö muuttuu. Aikaisemman lineaarisen ohjelmavirran sijasta käyttöliittymästä on tullut monimuotoinen. Ohjelmat voi valita tekstihauilla, aiheiden mukaan järjestettyinä, suosituksina, jne. Vain mielikuvitus on rajana -- siis teoriassa.

Areena, Katsomo, Ruutu sekä Youtube ja NetFlix tarjoavat kaikki oman käyttöliittymänsä omassa sovelluksessaan. Ohjelmia ei valitettavasti voi katsoa muilla tavoin, ja monopolien tapana on johtaa ongelmiin. Sovellusten käyttö pitää opetella jokaiselle erikseen, ja virheelliselle tai huonosti toimivalle sovellukselle ei aina löydy vaihtoehtoa. Areena ja Ruutu käyttää Flashia ja Katsomo tarvitsee Silverlightin. Näin helmikuussa 2017.

Tältä Firefoxin käyttäjältä jää Ruudun ohjelmat katsomatta.

Internet-tv:tä varten on kehitetty IPTV-protokolla, mutta sen yleisyydestä ei ole tietoa. Teoriassa Areenan kaltainen palvelu voitaisiin toteuttaa avoimella rajapinnalla, mutta näin ei selvästikään toimita.

Poikkeus oli TVkaista, joka tarjosi avoimen rajapinnan niin, että TV-ohjelmia pystyi katsomaan vapaasti valitsemalla soittimella. Kun TVkaistaa käsiteltiin oikeudessa, puhuttiin tallentamisesta, mutta ehkä syytteen nostamiseen vaikutti myös palvelun rajapinta.

Tv-yhtiöt voivat pysyä suljetuissa, flash-pohjaisissa palveluissa niin pitkään kuin itse haluavat. Halu varjella sisältöä laittomalta kopioinnilta on pitkittänyt rajapintojen avaamista. Voi vain arvella kuinka kauan tämä jatkuu.

Broadcast-televisiolla sen sijaan on aina ollut avoin rajapinta, jolle sovelluksen tai laitteen voi valita vapaasti. Nykyinen DVB:n standardi on kuvattu ETSIN toimesta.

http://www.etsi.org/deliver/etsi_en/300400_300499/300468/01.11.01_60/en_300468v011101p.pdf

Vanha televisio, osa 5: Passiivisuus

2010-luvun alussa tiedeuutisten otsikot toistivat, että television katsominen lyhentää elinaikaa. Otsikointi tyyliin "TV:n katselu on kuollettava pahe" keräsi lukijoita. Perusteita ei jutuissa kerrota.

On helppo uskoa, että runsaasti televisiota katsovat kuolevat nuorempina. Se on tilastollinen väite, joka on helposti tutkittavissa. Mutta korrelaatiosta ei voi vetää syy- ja seuraussuhdetta. Kuinka paljon televisio nostaa niiden elämänlaatua, jotka eivät muutenkaan liikkuisi? Yhtä hyvin tilastoista voisi nähdä, että jääpiikkejä käyttävät ihmiset hukkuvat muita useimmin. Hehän liikkuvat keskivertoa useammin jäillä.

Henkisellä puolella logiikka on sama. Televisio-ohjelmat auttavat ymmärtämään maailman ongelmia, vaikka ne toisaalta yksinkertaistavat niitä. Latteasta ajattelusta voidaan syyttää televisiota, mutta toisaalta täysin sivistyksen ulottautumissa olevat hyötyvät televisiosta. Varmasti moni masentunut ihminen saa tv-ohjelmista motivaatiota. Se voi toimia porttina liikunta- tai lukuharrastukselle. Tai sitten porttina passivoitumiselle.

Manipulointi

Entä onko passiivinen television katsoja vain vastaanottaja, jota hallitaan median välityksellä? Pitää muistaa, että Euroopan pisin rauhanaika ajoittuu juuri television aikakaudelle. Onko televsio saanut ihmiset ymmärtämään muita kansoja, vai johtuuko tämäkin passivoitumisesta? Toisaalta tuntuu, että Pohjois-Korean kansaa hallitaan television avulla. On mahdotonta sanoa, oliko muna ennen kanaa.

Ja onko se lopulta kiinni tekniikasta? Internetin piti tuoda paluukanava kansalaiselle. Siltä se näytti 2000-luvun alussa, mutta jo 10 vuotta myöhemmin monet lehdet olivat poistaneet mahdollisuuden kommentointiin nettisivuillaan. Nyt bloggarit valittavat lukijapulasta, minäkin, ja maailman huomio on kiinnittynyt Trumpin viesteihin.

Nettikeskustelu on lähes yhtä yksisuuntaista kuin televisio. Harvat luovat sisältöä, kun muut vain seuraavat sitä. Huipputwiittaajat ja -bloggaajat saavat kymmeniätuhansia kommentteja, mutta eivät vastaa yhteenkään. Jostain syystä vastaamattomuudesta on tullut tapa. Kirjoittaja ja lukija ovat eri rooleja.

Sitä paitsi televisiossakin oli ohjelmia, jotka perustuivat kansalaisten aktiivisuuteen. Hakupaloissa voitiin hakea esinettä. PoliisiTV:ssä pyydettiin havaintoja rikoksille. Jopa jääkiekon MM-kisoissa 1995 palautteiden osuus, ja niiden kommentoiminen oli merkittävää. Nykytelevisiossa kommentit tuntuvat olevan erillisiä, toisille katsojille tarkoitettuja twiittauksia, jotka näytetään ruudussa.

Vihapuhe ja valeuutiset

Se, että kuka tahansa voi julkaista mitä haluaa, on johtanut ongelmiin ja jopa sotiin. Halutaan yhä räväkämpiä, huomiota herättäviä julkaisuja. Internetissä vastuu on usein ainoastaan yksilöillä, ja siksi julkaisut ovat altiita virheille ja ylilyönneille. Toisaalta ihmisten kiihottaminen laittomuuksiin voidaan tehdä vaikka maapallon toiselta puolelta, eikä sitä voida aina rangaista.

Ehkä kontrolli on hyvä. Sillä voidaan suojella esim. lapsia turhan kovalta markkinoinnilta. Toisaalta voidaan opettaa moraalia vankiloihin. Ei varmasti ole hyvä ajatus aktivoida vankeja tuottamaan vapaasti valitsemaan sisältöä julkisuuteen.

Vanha televisio, osa 4: Digihuuma

1990-luvun lopulla digitaalisuus alkoi valloittamaan tv-alaa. Voisin tiivistää niin, että digitaalisuus on kaksiteräinen miekka.

Digitaalisuus toi luonnollisesti vakaan siirron ja tallennuksen. Kunhan antenni on kunnossa, on kuvan vastaanotto on aina täydellinen. Tallennettaessa mitään ei häviä.

Mutta digitaalisuus ei paranna kuvanlaatua absoluuttisesti, vaan vaatii pientä "huijausta", häviöllistä kuvanpakkaamista. Alkuperäinen, pakkaamaton kuva ei mahtuisi radioaalloille tai kovalevylle sellaisenaan. Tämä tuntuu olevan sokeapiste, josta ei juuri keskustella.

Digitaalisuus tuli valtavirtaan DVD-levyjen ohessa. Pakkaamiseen käytettiin silloin alkeellista MPEG-2 -algoritmia. Pelkkä algoritmi ei yksin ratkaise kuvanlaatua, vaan se, miten kuva esikäsitellään ja miten algoritmia käytetään. Lopputulos DVD-levyillä on mielestäni usein hyvä.

Mutta digihuuma riehui myös muualla. Haluttiin mahduttaa enemmän materiaalia vanhoilla resursseilla.

Digi tuli pian laajalti televisioon, ensimmäisenä satelliittikanaville. Canal Digital mainosti katsoille mahdollisuutta valita kuvakulma itse. Siitä ei tullut hittituotetta. Myöhemmin joku totesi, että kuvakulman valinta on parempi jättää ammattimaiselle ohjaajalle. En tiedä kuka niin sanoi, mutta siihen sisältyi suuri viisaus. Se olisi poistanut monta turhaa odotusta.

Digi valtasi jopa ministeriön, ja Yle lupasi esim. uutiskanavan, josta tulee ajankohtaisohjelmia kellon ympäri. Ylellä oli jopa viisi kanavaa. Välillä kuvanlaatu oli puuroa, kun kanavat oli mahdutettu yhteen kanavanippuun. Lisäksi digi-tv-signaali pakataan reaaliaikaisesti, jolloin tuskin päästään DVD-levyjen laatuun.

YLE24:n ja Yle Extran taipaleet jäivät lyhyeen. Sittemmin myös toiset lisäkanavat, Teema ja Fem, yhdistettiin yhdeksi kanavaksi.

Iskelmä/Harju&Pöntinen mainostaa digitakanavallaan seuraa miehille.

2000-luvulla MPEG-4:n uskottiin mullistavan kaiken. Tuli 3D, mutta ainakin tv:n puolella sen suosio jäi lyhyeksi. Youtubessa on kokeiltu 360 asteen kuvaa ja 60 fps:n videoita, ja myytävissä televisioissa on jo 4k-valmius.

Yle on jopa siirtymässä kokonaan 1920x1080 tarkkuuden kuvaan. Sekään ei liene ajateltu loppuun asti, sillä sekä Ruotsin SVT:ssä että Euroopan yleisradioliitossa on tutkittu, että parempi kuvanlaatu saavutettaisiin jättäytymällä 1280x720 tarkkuuteen, ja nostamalla tarkuuden sijaan kuvataajuutta.

SD-tarkkuuksiset "suttutelevisiot" saavat nyt ylimielisiä kommentteja. Mutta täytyy muistaa aiemmin mainuttu: SD-kuva on tiivistettyä, ja ilman pakkaamista se näyttäisi upealta. Lisäksi pakkaaminen tehdään reaaliajassa, joka sekin heikentää pakkaamista. Onko uusi pakkausalgoritmi ratkaisu?

Kohinan seassa täytyy muistaa, että analogisen tv:n aikana kukaan tuskin kaipasi parannuksia televisioon kuvanlaatuun. Digitaalisen siirtojärjestelmän piti olla halvempi, mutta kuvan oikeanlainen pakkaus vaatiin ammattilaista. Rahaa on palanut niin, että mm. broadcast-verkko jouduttiin yksityistämään. Tällä hetkellä Yle on irtisanomassa 60 henkeä tuotannosta ja desingistä.

DVB-T2/MPEG-4 -yhdistelmä on kuitenkin yleistymässä ja saavuttamassa stabiilin kompromissin. Ehkä sen myötä tilanne rauhoittuu pitkäksi aikaa.

Vanha televisio, osa 3: Analogisia muistoja

Kahdessa ensimmäisessä osassa käsiteltiin radiolle yhteisiä asioita. Tämän postauksen aihe ottaa kantaa näköradioon, sen analogiseen kauteen.

Televisio on alkujaan yksinkertainen ja kaunis keksintö.  Keskeistä siinä oli saksalaisen insinöörin Paul Nipkowin vuonna 1884 esittämä ajatus siitä, miten kuva voitiin hajottaa pisteiksi (tai juoviksi), välittää ne peräkkäisenä signaalina, jälleen synkronoida, ja koota. Tehdäänkö se pyörivillä levyillä vai elektroniputkella on sama asia. Nipkowin periaate oli käytössä koko analogisen television valtakauden.

Analogisen verkon sulkemisesta on tätä kirjoittaessa noin 10 vuotta. Joskus niin jokapäiväinen ilmiö on enää vain muistikuvien varassa.

Hetki, jolloin analoginen lähetys sammuu MTV3-kanavalla.

Kuka uskoi 1990-luvulla, että televisio voisi vanheta? Analoginen televisio oli staattinen ja itsestään selvä media. Lähes kuin kirja. Mitä muutoksia kirjaan on tullut? Tietysti on olemassa kuvakirjoja, äänikirjoja ja niitä lasten kirjoja, joissa sivujen välistä pomppaa vaikka mitä. Mutta tekstipohjaiset kirjat ovat pitäneet valta-asemaa varsinaina kirjoina. Vuosisatojen kuluessa suurin muutos on tapahtunut niiden kieliasussa ja kirjasimissa, ei niinkään painotekniikassa. Samalla tavalla muutokset televisiossa koskivat vain sen kieltä ja tyyliä.

Analogista televisiota ei vertailtu resoluutioilla, eikä pakkaamatonta videokuvaa voi verrata nykyiseen, häviöllisesti pakattuun. Pullonkaulana olivat lähinnä erilaiset sähkömagneettiset lieveilmiöt vastaanottimessa. Lisäksi kuvaputken lasinen, pyöreä pinta peilasi tehokkaasti valoa ikkunoista.

Kuvassa ei kilpailtu tarkkuudella, mutta se epätarkkuus korvattiin esimerkiksi riittävällä zoomauksella jo kuvauspäässä. Kuvaaminen oli oma taiteenlajinsa ja kuvakäsikirjoitus oli oma kieli, jolla voitiin kuljettaa tarinoita. Toisaalta kuvalliset elementtit, esim. lavasteet ja maskeeraus, eivät välttämättä olleet määräävässä osassa. Lopputulos jäi usein sattuman sanelemaksi, vaikkakin hyvin autenttiseksi. Tuntannossa resursseja jäi enemmän käsikirjoitukselle ja dialogille.

Television esi-isä?

Tarina siitä, että Nipkow keksi television juuri jouluaattona ja kotonaan, yksinään öljylampun valossa, on hyvin kuvaava. Analoginen televisio ei ollut mikään laite, jolla päästä virtuaalimaailmaan. Se oli nurkassa välkkyvä laatikko, joka toi kertoi viestiään ihmisille.

Vanha televisio, osa 2: Reaaliaikaisuus

Tässä juttusarjassa kerrotaan television muutoksesta ja siihen kohdistuvista utopioista. Tässä osa on omistettu television reaaliaikaisuudelle.

Linnanjuhlat, uutiset, olympialaiset, vaalit, musiikkikilpailut... Reaaliaikaiset lähetykset keräävät Suomessa miljoonia katsojia. Broadcast-tekniikalla voidaan lähettää yhtä asiaa kerrallaan, ja se loistaa silloin, kun matkapuhelinverkko rasittuu yhtäaikaisista käyttäjäryntäyksistä. Vuonna 2014 uutisoitiin jalkapallon mm-kisojen tukkineen mobiiliverot, kun nettilähetyksiä katseltiin kesämökiltä.

Reaaliaikaisuus aiheuttaa myös ongelmia. "En minä silloin ehdi, koska tulee Urheiluruutu", lausui muistaakseni Tuomas Kyrö. 1990-luvulla televisio hallitsi ainakin omaa ajankäyttöäni melkoisesti. Jopa uusintana lähetetävät sarjaohjelmat oli katsottava määrättyyn aikaan, määrättynä viikonpäivänä. Monina poutaisina ja lämpiminä iltoina piti valita, istuuko ruudun ääressä vai jättääkö katsomatta. Ja monet ohjelmat jäivät katsomatta, usein lopullisesti. Näin 2010-luvulla se tuntuu turhauttavalta, mutta...

Mutta elämä on aina valintoja. Netin suoratoistopalveluissa valintaa seuraa välittömästi katsominen, mutta reaaliaikaisessa televisiossa katsomispäätös suunniteltiin usein koko illaksi etukäteen. Muistoissani on siksi monet lapsuuden illat, kun lähetystä on odotettu alkavaksi ulkona. Liikuntakiintiö monesti täytetty  etukäteen erilaisissa pihaleikeissä, ja vasta ohjelman alkaessa on siirrytty sisätiloihin ruudun ääreen.

1990-luvulla ohjelmatietojen lehdistä lukeminen kehitti niidenkin lasten lukutaitoa, jotka eivät kouluun panostaneet. Ohjelmia ei tosin kovin montaa iltaan mahtunut, sillä lähetykset tulivat klo 16 ja 23 välillä kahdelta kanavalta. Itse olin erityisen tietoinen ohjelmistosta ja suunnittelin tv-aikatauluni yli viikoksi eteenpäin. Vastaavasti netti-tv:n, eli Areenan, Katsomon, ja TV-kaistan käyttäjänä olen vähän onneton: Vaikka ohjelmat voisi katsoa kun huvittaa, ne jäävät katsomatta, kunnes ne saavuttavat takarajan. En osaa katsoa ilman määrättyä aikataulua.

Koska puitteet olivat rajalliset, käytettiin ohjelmatiedoissa suurta kirjallista, poeettista luovuutta. Ohjelmatietojen piti mahtua sekä lehteen että televisioruudulle.  Aikataulu suunniteltiin niin toistuvaksi ja säännölliseksi, että katsoja tiesi ohjelmat ilman ohjelmalehtistä. Kaikessa piti pelkistää.

MTV3:n ohjelmatietoja ruudulla 22.5.1993

Olen aina seurannut tv-ohjelmien kommentointia, ja olen huomannut, miten ne usein koskettavat aikatauluja: Ohjelma-ajat eivät sopineet työvuorojen kanssa yhteen, lastenohjelmat sijoitettiin liian lähelle K18-sisältöjä, tai kaksi hyvää ohjelmaa tuli samaan aikaan eri kanavalta. Vastaavasti reaaliaikaisuus tuntuu olevan se , josta nykykatsojat suomivat vanhaa televisiota. Suunnattomasti ärsyttää se, ettei mainoksia voi kelata.

Mutta reaaliaikaisuus elää vahvasti netissä. Twitchissä jaetaan suoria lähetyksiä, joita tehdään kotona.