Linux osoittautui erittäin helppokäyttöiseksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi – toki se ei ole näitä molempia aina yhtä aikaa. Ennen asentamista on päätettävä, millaista jakelua käyttää, ja millaisen työpöytäympäristön siihen asentaa. Jaankin tämän kirjoituksen kolmeen osaan, kukin perehtyy eri jakeluun, kolmella eri työpöytäympäristöllä – ja eri vaikeustasolla.
Riippumatta jakeluista, Linuxin ydin sisältää aina samat perusasiat. Itse ytimeen kannattaa ehdottomasti perehtyä esim. kirjojen avulla. Sen lisäksi kaikessa on sama filosofia, tärkeimpänä avoin lähdekoodi.
Ubuntu – aloittelijalle
Ubuntu on ehkä helppokäyttöisin Linux-jakelu. Asensinkin sen äidin koneeseen.Linux-jakelun asennus aloitetaan yleensä lataamalla jakelun nettisivuilta (tässä tapauksessa http://www.ubuntu.com/download/desktop) tiedosto, tarkalleen ottaen levykuva, ja purkamalla se sopivalla ohjelmalla tyhjälle USB-tikulle tai DVD-levylle.
Kun levykuva on tallennettu, tietokone käynnistetään uudelleen median ollessa ollessa koneessa. Yleensä kone käynnistyy sen sisäiseltä kiintolevyltä, joten käynnistysmedia on valittava käynnistysvalikossa. Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, kone käynnistyy yleensä suoraan uuteen käyttöjärjestelmään, ja käyttäjä pystyykin näin kokeilemaan Linuxia asentamatta sitä sisäiselle kiintolevylle. Käyttö ulkoiselta medialta on tosin hidasta ja muutenkin rajoittuneempaa. Asentaminen on isompi päätös, etenkin jos sen tekee vanhan kiintolevyn päälle. Itse en onnistunut asentamaan Linuxia Windowsin rinnalle, vaan minun oli pakko poistaa kaikki aiemmat tiedot levyltä. (Syynä oli mitä ilmeisemmin se, ettei Linux hallitse Windowsin NTFS-tiedostojärjestelmää.)
Itse järjestelmän asentamisen jälkeen asennetaan (tai oikeammin valitaan) sovellusohjelmat. Tämä on uskomattoman helppoa, koska Linuxissa se tehdään ensisijaisesti paketinhallinnalla. Ubuntulla, kuten muillakin jakeluilla on omat pakettivarastot ja graafiset ohjelmat niiden käyttöön. Kun rasti on ruudussa, ohjelma on asennettuna; kun rastin ottaa pois, ohjelma poistuu käytöstä ja koneelta. Vielä, jos käyttis on asennettu SSD-levylle, asentaminen on myös äärimmäisen nopeaa. Uudelleenkäynnistämistä ei juuri koskaan tarvita. Paketinhallinta ilmoittaa myös koko ohjelmiston päivityksistä, ja päivittäminen on todella vaivatonta – päinvastoin kuin Windowsissa.
Perusohjelmat voidaan asentaa mihin melkein mihin järjestelmään tahansa. Selaimet, toimisto-ohjelmat, kuvankäsittelyn ja tietenkin VLC:n. Pakettivarastossa ei ikävä kyllä ole ohjelmia kaikkiin tarkoituksiin. Myöskin ikkunointiympäristö määrittää, mitä ohjelmia kannattaa asentaa.
Työpöytäkäyttöön tarkoitetussa jakeluissa on mukana yleensä ns. työpöytäympäristö, joka toteuttaa graafisen käyttöliiittymän, eli ikkunat, painikkeet, kuvakkeet, ym. Itse Linux sisältää vain tekstipohjaisen käyttöliittymän. Ubuntun oma työpöytäympäristö on Unity, joka on kehitetty edelleen Gnomesta, ja muistuttaa Windows 7:ää. Tehtäväpalkki koostuu kuvakkeista vailla tekstiä, ja ikkunan hallinnasta löytyy Windowsin Aero Snapia vastaava toiminnallisuus, jolla mm. voi jakaa näytön vetämällä ikkunat vasempaan ja oikeaan reunaan. Yksinkertaisuutensa vuoksi ikkunointi on ihanteellinen aloittelijalle, mutta itse kaipasin tehtäväpalkkiin asiakirjojen ja ohjelmien nimiä. Työpöytä tuntui hyvin ahtaalta. Tehokäyttäjän kannalta ominaisuuksia on pelkistetty ihan liikaa.
Linux Mint – peruskäyttäjälle
Ubuntun toimivuus houkutti asentamaan Linuxin omaanikin koneeseen. Suosiotaan nopeasti kasvattava Linux Mint -jakelu kuulosti mielenkiintoisemmalta. Se perustuu Ubuntuun, ja sitä suositellaan myös aloittelijalle. Tällä kertaa asensin käyttöjärjestelmän toiselle sisäiselle kiintolevylle, ja näin pystyin palauttamaan aikaisemman käyttöjärjestelmän kiintolevyä vaihtamalla. Mutta Windowsille ei löytynytkään enää tarvetta.Yleensä työpöytäympäristön voi valita, mutta jakeluilla on omat suosituksensa. Linux Mint tukee ensisijaisesti Cinnamonia ja Matea, jotka ovat Unityn tavoin Gnome-johdannaisia. Tulin valinneeksi itselleni Maten, joka muistuttaa epäilyttävän tarkasti Windowsin klassista ikkunointia. Se on myös kevyt ja yksinkertainen. Yksinkertaisuus on kaunista, ja jakelun sivuilla ensimmäinen lause kertoo 'eleganttisuudesta'. Mutta yksinkertaisuudella on kääntöpuolensa – puhtaan valkoisia ikkunoita on hankala hahmottaa. "Aero Snappikaan" ei toiminut yhtä hyvin. Kuvaava yksityiskohta on se, että prosessorin lämpötila laski ennätysalhaisiin lukemiin, +11 celsius-asteeseen. No, ikkuna oli auki ja ulkona pakkasta.
Ehkä yksinkertainen järjestelmä houkutti hoitamaan asiat yksinkertaisemmin, tai ehkä Windowsin klassinen käyttötapa muistui mieleeni. Opin nimittäin käyttämään Linuxin-komentotulkkia, Bashia. Se on usein niin paljon tehokkaampaa kuin mikään graafinen käyttöliittymä.
Linux Mintissä komentorivi on yhdistetty muuhun käyttöliittymään, kuten tiedostonhallintaan ja tehtäväpalkkiin. Kynnys tekstikomentojen käyttämiseen on pienempi kuin Windowsissa tai Ubuntussa. Gnome-johdannaisuuksien vuoksi komentoja annetaan Terminal-ohjelmalla. Sen värit ja fontit olivat Mintissä ehkä parhaat, joita komentoriviohjelmissa on nähty.
OpenSUSE – ammattilaiselle
Viimeisen osan ensimmäistä Linux-vuodesta käytin OpenSUSE:a. Sen myötä tuli vastaan ammattimaiset välineet paketinhallintaan ja muuhun ylläpitoon. Jakelu on varsinainen mammutti, ja mutta sisältää yhtä paljon myös bugeja. Järjestelmä kuitenkin toimi vanhalla koneella melko ripeästi, ehkä SSD-aseman ansiosta.OpenSUSE toimii myös monella eri työpöytäympäristöllä, mutta se kallistuu vähän KDE:n puolelle. (Ilmankos, sillä molemmat ovat saksalaislähtöisiä.) Kun Ubuntun ja Mintin työpöytäympäristöt olivat Gnome-johdannaisia, KDE on aivan oma sukunsa. Sen versio 4.0 on varsin nykyaikainen, ja ominaisuusrikas ikkunointiympäristö. Ikkunoissa on läpinäkyvyysefektiä ja varjostusta. Taskbar toimii ylivoimaisesti paremmin. Aerosnap on monipuolisempi kuin Windows 7:ssa.
Gnomea tukevat sovellukset on nimetty g-alkuisesti, kun taas KDE-sovellukset ujuttavat nimeen k-kirjaimen. Hyviä KDE-yhteensopivia sovellusohjelmia tuntuu riittävän OpenSUSE:n pakettivarastossa. Akregator on kevyt ja toimiva syötteenlukija, Kaffeinella voi katsoa ja nauhoittaa tv-ohjelmia, ja Konsole on monipuolinen KDE:n vastine Terminaalille.
Susekaan ei tarjoa kaikkea. PC-maailmassa vallitsee edelleen suljettu kulttuuri, ja moni ohjelma on saatavissa Linuxille vain binäärinä. Vaikka ohjelmille olisi tehty avoimet korvikkeet, ne eivät ole täysin yhteensopivia. Esim. Oraclen Java on asennettava binäärinä, jos javasta haluaa kaiken irti. Pelit eivät tunnetusti ole Linuxin vahviin alue. Monet pelit toimivat kuitenkin virtuaalisesti. Esim. emulaattoreilla voi pelata 15-20 vuotta vanhoja pelejä täysin ongelmitta.
